Rickie Lee Jones

Tänään kaikki Tavastialle! Jos näette minut, tulkaa moikkaamaan! ;)


Päivän pieni ilo: Aurinko paistaa!

Varjo

Ensimmäinen osallistumiseni "Mustaa ja valkoista" -valokuvahaasteeseen. Aiheena tällä viikolla Varjo.

PS. Ja hyvää naistenpäivää kaikille ihanille blogistanian naisille! :)

Onnellinen mies

Katson eilen jakson loppuosan ohjelmasarjasta "Jaakko ja maailmanvalloittajat". Tämänkertaisessa jaksossa kerrottiiin miehestä nimeltä Pekka Pukema, joka "rakastui ja muutti Namibiaan. Nyt hän toimii puutarhurina Windhoekissa. Kotona on löytökissoja ja pihalla mangusteja, mutta puolen tunnin ajomatkan päässä voi nähdä leijoniakin. Juontajana Jaakko Selin."

Hetken katsottuani mielenkiintoista ohjelmaa, huomasin, että tuo mieshän hymyilee koko ajan! Ja toden totta, pitkään aikaan en ole nähnyt yhtä onnellisen näköistä ihmistä! Joku rääväsuinen osa minusta mietti tietysti heti, että voiko tuo olla totta, feikkiä sen täytyy olla, esittämistä kameran edessä... Mutta ei, kyllä mies vaikutti täysin aidolta ja omalta itseltään. Hän nautti uudesta asuinmaastaan, kertoi Namibian oloista ja sosiaalisesta epätasa-arvoisuudesta, tavastaan tehdä eri tavalla työtä eli itsekin kädet työn touhussa yhdessä mustien alaistensa kanssa. Pukema liikkui ja oli juontajan kanssa täysin rennosti, kuin vanhan tutun kanssa. Ei tarvinnut isoa fyysistä tyhjää tilaa ympärillään, päästi lähelle. Hän oli samaan aikaan rauhallinen ja nopea liikkeissään. Luonteva, kuin kuuluisi juuri siihen paikkaan ja hetkeen, missä kulloinkin on.

Olin isosti vaikuttunut. Tuollainen ihminen olisi ihana tuntea, tuollaiseen rakastua! Miksi tasapainoinen hyväntuulisuus tuntuu nin harvinaiselta?  Mietin, kuinka paljon minä hymyilen? Liian harvoin, taatusti. Silti nykyisin varmasti paljon enemmän kuin ennen, kun raivoa ja epätoivoa täynnä puursin oravanpyörässä. Olen huomannut, että alaspäin painuneet suupieleni ovat kuin ovatkin viimeisen parin vuoden aikana hieman nousseet ylöspäin? Luin jostain, että jopa "epäaito", tietoisesti itse tuotettu hymy saa ihmisen paremmalle tuulelle ja erittämään jotain mielialahormoneja tms. Jospa alkaisi hymykoulun? Hymyilisi usein sisäisesti, niin varmasti hymy tulisi ulospäinkin? Ajattelisi: "Kaikki on hyvin. Kaikki on itse asiassa loistavasti!"

Kuvassa on toinen onnellinen mies, tai poika. Tällä lapsella on selvästikin erittäin hyvä perusturvallisuuden tunne. Kun itketään, äiti tai isä tulee heti luokse, on turvana, ei jätä yksin. Lapsi kokee, että hän on arvokas, hänen tunteillaan ja tarpeillaan on väliä. Siksi hän taitaakin olla maailman helpoin ja kiltein lapsi? Jää yksin nukkumaan, jokeltelee sängyssä, koska tietää, että minua varten on joku olemassa, joka ei jätä. Osaa olla myös yksin sitterissä tai leikkikehässä, ei hätäänny. Herää ja katsoo maailmaa luottavaisin silmin. Nauraa ja leikkii, on mukana hassuttelussa.

Onko Pekka Pukemalla ollut onnellinen lapsuus? Vai mistä noita onnellisia ihmisiä oikein tulee?

Ohjelma nähtävissä YLE Areenalla 13.3.2010 klo 18.15 asti (vain Suomessa):
http://areena.yle.fi/video/808153

Päivän pieni ilo: Vielä on pieni pala naapurin emännän leivinuunissa leipomaa ruislimppua jäljellä. Nam!

Tukka pois!

[Varoitus: seuraa pinnallista ulkonäköön liittyvää höpötystä. Sallittakoon se joskus pellon pientareellakin.]

Nyt se on sitten tehty. Tukka pois. Kampaajalta lähdettäessä naama oli leveässä hymyssä pitkään. Nyt ei oikein tiedä, mitä mieltä on, fiilis vaihtelee vielä. Ei nyt varsinaisesti kaduta, mutta vielä vähän haikailen vanhaa. Tilanne nimittäin on se, että vanhassa oli sekä hyvää että huonoa. Samoin on uudessa. Ehkä tähän menee hetki tottuessakin. (Aivan epätyypillistä minulle mielessäni jahkailla.)

Mutta olen minä tavallaan tyytyväinen, että uskalsin, että repäisin! Jotenkin on sellainen uuden vaiheen alkamisen tuntu muutenkin.

Lähtökohta oli siis suora olkapäille ulottuva päätä myöten valuva tukka (kuvassa sitä on varmaan hiukan pöyhötetty), jossa oli juuressa keltaista ja alhaalla vaaleampaa. Kokenut (julkkis-)kampaaja väitti, että latvoissa oli vihreää johtuen kaivovedestä ja sanoi, että ehdottomasti pois pois, lyhyt tukka sopii paljon paremmin. Keskellä päätä jakaus, jossa ryppyinen otsani näytti hehtaarin kokoiselta, ja jossa suorana roikkuva tukka "sammutti" piirteeni ja antoi kasvoillekin roikkuvan ilmeen. Tukka oli usein kiinni, jolloin myös sivun pakeneva hiusraja tuli esiin otsan lisäksi. Toisaalta hiukset sai laitettua myös nätiksi föönaamalla ym., mutta luonnontilassa näky ei ollut yleensä kummoinen. Toki parempaan pitkään malliin leikkaaminen olisi ollut yksi vaihtoehto. Alla siis lähtökohta (anteeksi tuo kasvojen suttaaminen, mutta haluan pitää jonkin tason anonymiteetin kuitenkin).

Kampaajalle mennessä minulla oli monisivuinen paperi mukanani, jossa oli paljon mallikuvia (jos joku tarvitsee lyhyen tukan "pixie cut" malleja, kysykää). Tämä hiusmalli oli ehkä eniten sitä mitä hain (no ei kuvan naisessakaan kyllä mitään vikaa ole!):

Uudet hiukset ovat lyhyet, pienentävät otsaa ja laittavat painopisteen pään yläosaan. Isot kauniit silmät tulevat yhtäkkiä esiin, samoin korostuu kasvojen hyvä luusto, ja näytän pirrrrrrrrrrrteältä (pitää varmaan ryhtyäkin pirteäksi?). Näytän ehkä nuorekkaammalta ja ihme kyllä naisellisemmalta, sirommalta. Toisaalta onko pääni nyt vähän munapää, korkea se ainakin on... Muutamasta kohdasta leikkausjälki on hiukan huolimatonta (kyllä, olen rasittava perfektionistineitsyt). Pyörre otsalla aiheuttaa lyhyen otsatukan hallitsematonta asettumista ja kun herään on tukka pystyssä ja keskijakauksella. Tämä tulee vaatimaan laittamista ja jatkuvaa leikkaamista. Ja ne miehet eivät enää katso perääni, jotka pitävät pitkistä hiuksista (heh, pakko tunnustaa tämäkin pointti, joka ei tosin ole kovin iso).

Värjään vielä tämän punakeltaisen pään ihan vaaleaksi (saa nähdä, minkä värinen siitä tulee). Sitten olisi kiva löytää jotkut mageet kuteet (siis ei näitä jatsareita ja revenneitä ikivanhoja ulkoiluhousuja ja muita röntteitä) ja lähteä stadiin! Ensi tiistaina on se Rickie Lee Jonesin konsertti, johon menen pikkusiskon kanssa. Jes!

Päivän pieni ilo: eilisen päivän iso ilo oli mennä kampaajan jälkeen parhaan ystäväni luokse. Hiuksista satoi kehuja (hei, kukas se soitti äsken ja oli matkalla kampaajalle! ;), sain hyvää ruokaa eikä ihana pikkuinenkaan vierastanut minua yhtään. Oli niin mukavaa taas, kiitos kun olette olemassa.