Töni ukkoa (miehet pois keittiöstä)

En tiedä olenko huumorintajuton tosikko, mutta minulle tulee erittäin epämiellyttävä olo uudesta Kariniemen (kariniemen.fi) kananlihaa mainostavasta televisiomainoksesta.

Mainoksessa kolmikymppinen nainen valmistaa vauhdikkaasti keittiössään Kariniemen kanasta ruokaa. Kertojanääni kuvailee, tavoitteenaan humoristinen sävy, että naiselle ruoanlaitto on erittäin tärkeä asia ja siihen voi hurahtaa täysin. Naisen mies tulee iloisena keittiöön, kurkkaa kattilaan ja olisi  ilmeisen halukas osallistumaan ruoanlaittoon. Hieno mies, eikö, tätähän kaikki naiset haluavat, kotitöiden jakamista ja yhdessä tekemistä?

Mutta ei! Nainen hermostuu ja tönäisee miehen niin kovakouraisesti ulos keittiöstä niin että taulukin tippuu seinältä ja hajoaa. Tilanne näyttää fyysiseltä ja mies nöyrältä, hiiviskellen varovasti pois paikalta.

Kun ruoka on valmista, pöytä katettu ja kaikki on valmista ja "täydellistä", saa mies armollisesti tulla pöytään. Hän kehuu ruokaa erinomaiseksi, johon nainen vastaa kummallinen tekovaatimaton hymy kasvoillaan "tää nyt on vaan tällasta".

Koko juoni ja tilanne on todella outo. En näe tässä mitään hauskaa, vaan hieman pintaa raaputtamalla (tai ei tarvitse tehdä edes sitä) nähdään stereotypioita, asenteita ja kannanottoja:

1. "Miestä saa lyödä." Kariniemen mielestä on ilmeisesti kovin hauskaa, kun nainen tyrkkää miehen väkivaltaisesti pois keittiöstä. Vaihdetaan sukupuolet toisinpäin mielessämme. Jos mies tönäisisi naisen noin kovakouraisesti pois, olisiko se sekä hauskaa että hyväksyttävää? Fyysinen koskemattomuus koskee kaikkia, eikä miestä saa lyödä tai töniä sen enempää kuin naistakaan.
2. "Ruoanlaitto on pakkomielteistä puuhaa." Nainen on trendikkäästi "hurahtanut" kokkaamiseen, mutta ruoanlaitosta puuttuu ilo ja keveys. Se on mainoksen maailmassa muuttunut pakkomielteiseksi ja perfektionistiseksi maniaksi. Vaikka nainen hymyilee mainoksessa (hymystä tulee mieleeni Psyko-elokuva) ei ruoanlaitto ja tunnelma näytä lainkaan hauskalta vaan kuolemanvakavaksi menneeltä suoritukselta. Ruoan on oltava "täydellistä", eikä kukaan muu saa siihen koskea!
3. "Minä minä minä". Mainoksen nainen on täydellisen itsekeskeinen. Häntä kiinnostaa vain oma harrastuksensa ja siinä suoriutuminen, eikä hän piittaa miehensä tunteista tai fyysisestä koskemattomuudesta. Hän ei halua jakaa arkeaan ja ruoanlaittoa kumppaninsa kanssa, vaan ajaa hänet tylysti ja kovakouraisesti pois.
4. "Naisen tulee olla vaatimaton". Vaikka nainen olisi miten loistava kokki (sitähän mainoksessa tarkoitetaan) sitä ei saa näyttää. Naisen tulee aina olla vaatimaton ja vähätellä itseään, vaikka todellisuudessa hän olisi miten taitava ja lahjakas tahansa.

Mainos samaan aikaan vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja (vaatimaton nainen raataa keittiössä) että hyväksyy perheväkivallan. Mies hiipii alun kohtauksen jälkeen hiljaa ja varovaisena asunnossaan, ettei vain "ärsyttäisi" naista, kun nainen yksinvaltiaana päättää kuka  keittiötä hallitsee. Jos sukupuolet kääntäisi toisin päin, mainoksesta otettaisiin ääni pois ja hymyjen sijasta oltaisiin naama peruslukemilla, näyttäisi kohtaus klassiselta henkisen ja fyysisen perheväkivallan kuvaukselta. Totta, paljon pahempaakin varmaan on, mutta ei tuo silti hyväksyttävää ole.

Jos minun kumppanini, oli se sitten mies tai nainen, käyttäytyisi minua kohtaan noin, olisi hän pian entinen kumppani. Minua on lyöty, totta, ja ehkä reagoin sen vuoksi vahvasti väkivaltaan? Olen myös vanha feministi, ja siihen kuuluu kaikkien tasa-arvo, myös miesten. Fyysinen koskemattomuus koskee kaikkia, oli se sitten "leikkisää" tai ei. Nainen vaikuttaa myös henkisesti epästabiililta, pakkomielteiseltä, arvaamattomalta, jopa lievästi psykopaattiselta lausuessaan loppusanat "tää  nyt on vaan tällasta". Pelottava hahmo kaiken kaikkiaan. Minulle mainos on todellinen antimainos.

Mitä mieltä te olette mainoksesta? Miten katsotte mainoksia, analysoitteko niiden (piilo)viestejä ja asenteita? Onko mainoksilla väliä? Miten mainos vaikuttaa käsitykseenne mainostavan yrityksen imagosta ja tuotteista?

Itseltäni meni kirjaimellisesti maku Kariniemestä. Onhan se käyttänyt ennenkin nostalgiaa ja vastuullisuutta (ei kai kukaan oikeasti usko että broilereilla on kivaa?) markkinointikikkoinaan, mutta tämä oli jo liikaa.

Joskus mainostoimiston ideoille voi todellakin sanoa että hei, mietitääs tätä vielä hetki...

Kulunut ja muokattu

Olen avoimeksi kynnetty pelto,
kulunut ja muokattu,
niin valmis rakastamaan.

Siltikin peloissaan. Sataako sittenkin rakeita tai hallaa.
Ja kykenevä kasvamaan uutta, luottamaan,
jäämään, juurtumaan.

Älä hämäänny näistä terävistä kivistä, polttelevista nokkosista.
Ne koskevat vain hetken, vievät ajatuksemme siitä mihin olemme matkalla,
mistä oikein on kyse, mikä on mahdollista.


Uskoin, että pidät myös ojanpientareista, kastemadoista, 
menneisyydestä joka ei ole yhtä suoraa kyntöviivaa, samaa viljaa.

Mutta kuulosi on niin kovin hyvä, ajatuksesi säälimätön mylly, joka jauhaa ja analysoi läpi koneiston
jokaisen lausumani lauseen, että
melkein
   minua alkaa pelottaa puhua, ja olen usein hiljaa. Ehkä. En vielä tiedä.

          Ehkä kuvittelen kaiken.

Ota esiin eväät, ruutuliinaan käärityt, voista raskaat, istu minuun, nojaa.
Älä pelkää. Toivon - älä pelkää.

Ei minussa ole pelättävää, vaikka välillä ojanpientareeni pajut sivaltavat kun olen väsynyt tai epävarma.
Kun pelkään, kelloni soi liian kovaa, kehuu sointiaan. Salaa kaikuu: 
sano että pidät minusta, sano, sellaisena kuin olen.


Älä vain luule, että tämä on peltoni ainoa polku, et ole nähnyt vielä mitään! Mutta miten voi kettua
metsänpieleen houkutella, jos ei se halua tulla. En tiedä, haluaako, vaiko vain on hidas vaiko sitäkään.
En tiedä enää mitään. 


Alan epäillä, itseäni. Että pitäisikö esittää. Tai olla ihmisiksi. Normaali. Miettiä vähän. Mitä sanoo ja mitä tekee. Ei saa kehua itseään. Ei saa sanoa suoraan. En minä osaa. Olla semmoinen. Muuta kuin.


Jos alan jättömaaksi toiselta laitaa, miten käy toisen puolen? Enkö enää makaakaan alushameessa täysikuun kanssa, olen joojoonainen kaikkinensa eikä minussa mikään enää ole mitään, muttei väärääkään.

        Miten helvetissä uskaltaa näyttää miten herkkä ja haavoittuvainen sitä oikeasti onkaan?


Ja kuitenkin tiedän. Ei varominen mitään muuta. 
Ainoa vihollinen on hiljaisuus. 
Kaikessa muussa asuu mahdollisuus, sanomattomuus sammuttaa kaiken.


Ja totta on: olen haudannut jo vuosia sitten paljon roudan alle, syvälle mihin ei arjen ja kiireen koura enää yllä. Nyt, juuri nyt, haluan kirjoittaa. Haluaisin maalata, soittaa, laulaa kanssasi, kuulla rumpujen kuminaa.


Mennään kalliolle yöksi. Otetaan eväiksi seitsemän polttopuuta ja mustikoita kouralliset. Istutaan kantapäillemme sammaleelle. Lauletaan yksitoikkoinen laulu, syvältä kurkusta, ilman säveltä, rummuta sinä. Upotaan aikaan ja tavataan näkymätön. Tiedätkö mitä tarkoitan? Tuletko?

Hyvää Vappua!

Hyvää vappua kaikille. Ihanaisille ja vähemmän ihanaisilta itsensä tunteville. Tutuille ja vieraille. Yksinäisille ja onnellisille, hylätyille ja rakastetuille. Kaipaaville ja kylläisille, lapsettomille ja lapsellisille. Sairaille ja terveille, työttömille ja työllisille. Niille, joiden pöytä notkuu herkuista ja niille, jotka taas laskivat senttejä kaupassa. Niille, jotka saivat vakituisen kuukausipalkan ja niille, joilta viranomaiset uhkaavat viedä viimeisetkin nöyryyttävät almut. Iloisille ja surullisille, tyytyväisille ja katkerille. Teille kaikille.

Olette mielessäni usein. Mieleni vain nyt on muualla, kiireinen ja kaikenlaista. Luultavasti vielä palaan. Pitää järjestää asioita, juttuja ja elämää. Kommentteja voi aina jättää, mutta älkää pahastuko, jos en nyt juuri vastaa niihin. Linkittää toki saa, onhan tämä julkinen blogi. Ja kiitos tunnustuksista, nekin lämmittävät, vaikken niiden sääntöjä nyt noudattaisikaan.

Ilman varjoja ei näe valoa. Ilman pettymyksiä ei tiedä mitä toivo on. Ilman ponnistusta ei voi levätä. Ja silti, muistetaan: me kaikki olemme arvokkaita. Mikään ei ole ikuista. Elämä ON, se ei vaadi statusta tai suorituksia. Ollaan nyt, hengitetään, eletään tämä hetki. Toivottavasti nautitaan, arvostetaan, sitä, tätä. Siinä kaikki.

"Onnellisuus on valinta"

Luin iltapäivälehdestä artikkelin, jossa kerrotaan australialaisen saattohoitotyötä tehneen hoitaja Bronnie Waren kokemuksiin ja kirjaan perustuen viisi yleisintä asiaa, jota ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat ja pohtivat. Samat aihepiirit nousevat esille uudestaan ja uudestaan.

Kuulostaako tutulta? Mistähän asioista mm. "downshiftaajat, hidastajat, kohtuullistajat, oravanpyörästä hyppääjät, kotoilijat" ym. puhuvat...? Näitä asioita on tullut pohdittua niin itseni kuin äitinikin kautta. Mitä haluamme muuttaa elämässämme, nyt, kun vielä on aikaa? Jos kuvittelisimme olevamme nyt kuolinvuoteella (tämä on muuten myös eräs onnellisuuspsykologian harjoitus), mitä katuisimme, mistä olisimme kiitollisia?

*     *     *

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.
Ware: "Tämä oli ylivoimaisesti yleisin katumuksen aihe. Kun ihmiset huomaavat, että heidän elämänsä on melkein ohi, he katsovat taaksepäin ja näkevät, miten moni haave on jäänyt toteuttamatta".

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.
Ware: "Tämän kuulin jokaiselta miespotilaalta, jota hoidin. He puhuivat lastensa kasvamisesta ja elämänkumppaneidensa seurasta."

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.
Ware: "Monet olivat tukahduttaneet tunteitaan. He olivat tottuneet elämään keskinkertaisesti, eikä heistä koskaan tullut sellaista, jollaiseksi heidän olisi ollut mahdollista tulla."

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.
Ware: "Jokainen kuolemaisillaan oleva ihminen kaipaa ystäviään."

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.
Ware: "Tämä oli yllättävän yleistä. Monet ymmärsivät vasta kuolinvuoteella, että onnellisuus on valinta. He olivat jumittuneet vanhoihin rutiineihin ja tapoihin."


*     *     *


Lähde: Ilta-Sanomat 2.2.2012