keskiviikkona 1. syyskuuta 2010

Tuplana


On kaksien villasukkien ja kaulaliinan aika. Sisälämpötila lähes puolessa kesästä; tarvitsen nuohoajaa, en raaski vielä pattereita päälle. Linnut lentävät pellon pinnalla parvessa, epäröivät lähtöä, aaltoilevat ja leijuvat. En minäkään vielä sano: on syksy. Vaahterat kellastuivat vasta vähän viime yönä. Vielä ei nurkissa rapise.

Kylä juhli, minä mukana. Iloinen vaikka väsynyt monta päivää juhlan jälkeen. Mukavia ihmisiä, innokkaita keskusteluita, uusia yhteyksiä, palavia puita, karaokea ja punaviiniä. Minä kuuluin joukkoon, minusta pidettiin ja minua toivottiin, mukaan, kylään.

Välillä kaipaan kipeästi ihmisten ilmoille, säpinään, kaupunkiinkin. Mutta kun kävelen sateessa pellolla, näen pilvet ja linnut ja kaiken tämän tilan, en kaipaa enää. Täällä olla, tänne palata. Käydä voi hälinässä, mutta täällä sees.


perjantaina 27. elokuuta 2010

44 & Se Oma Juttu




Täytän tänään 44. Hauskan näköinen numero. Ja ihan hyvä luku muutenkin. Selkeästi yli 40 (ei neljänkympin kriisiä), mutta 50 vielä riittävän kaukana. Vaikka vaikea uskoa, että se olen minä. Minähän olen vasta nuori nainen? Tunnen olevani nuori, ainakin nyt, päästyäni työuupumuksesta ja oravanpyörästä. (Pahimpina aikoina  haaveilin vain eläkkeellepääsystä, vaikka arvelin, etten jaksa sinne asti.)

Minne kului huomaamatta se aika, kun ällän ylioppilas päätti pitää "pari välivuotta" etsiäkseen itseään ja saadakseen selville, mitä elämältään haluaisi, mitä oikein elämällään tekisi. Mikä olisi "se oma juttu"?

Viime talvena oivalsin vihdoin etsinnässäni: ei ole mitään "sitä juttua". Ei tarvitse olla! Elämä menee hukkaan ja valuu huomaamatta ohi, jos vain etsimme sitä omaa juttua joka samaan aikaan on niin lähellä ja kuitenkin saavuttamattomissa. Joka on mahdottoman vaikea useimmille löytää. Ja miksi? Koska "se juttu" on (mielessämme) kuitenkin aina jokin ulkopuolinen, ulkopuolella oleva asia. Jotain mitä teemme, mitä suoritamme, joka tuottaa jotain (on se sitten musiikkia, kirjoja, vihanneksia, terveitä lapsia tai jotain muuta). Joka NÄKYY ulospäin. Jonka kautta muut arvottavat ja luokittelevat meitä. Joka on osa egoamme, imagoamme ja persoonaamme.

Eli lopulta se on pahimmillaan ihan samaa oravanpyörää ja ulkoapäin tulevaa pakkoa (pakko "olla jotain")  kuin se, mistä alunperin yritämme sätkiä pois. Miksi niin moni kuuluisa, menestynyt, lahjakas ja taitava ihminen, joka päällepäin on löytänyt "sen oman juttunsa" tappaa itsensä? Koska "se juttu" ei ole mitään ulkoista tekemistä - se on mielentila.

Etsiessämme "sitä juttua" olemme jatkuvasti tyytymättömiä tähän hetkeen, siihen  mitä nyt on. Aika ja elämä valuu ohi meidän kurkottaessamme tuntemattomaan, pohtiessamme "sitä juttua". Meitä ahdistaa, kun meidän pitäisi "seurata intohimoamme", "kuunnella sisimpäämme", kun emme vain tiedä, mikä se meidän "elämäntehtävämme" oikein on! Joillekin se tietenkin on itsestään selvää ja valinnat helppoja. Mutta useimmille ei.

Kun oivalsin, että "sitä juttua" ei tarvitse olla ja tyydyin juuri tähän, mitä nyt on ja mikä olen, sain vapauden. Rauhan, luvan ja kyvyn rakastaa itseäni juuri sellaisena kuin olen (ja olen ollut ja tulen olemaan), ilman jotain "suurta" tai "intohimoista" tekemistä ja olemista. Onneni tai todellinen, syvä minuuteni ei ole sidoksissa tekemiseen tai tuloksiin. Pakottamalla ei synny mitään eikä löydy sitä "oikeaa tietä", "sitä juttua".

Ja paradoksaalista kyllä: kun lopettaa "sen oman jutun" pakonomaisen etsimisen, se tai niitä alkaa löytyä! Niin yksinkertaista se on. Löytyy uusia (tai uudestaan) kiinnostuksia, intoa, uteliaisuutta. Asioita alkaa tehdä kuin itsestään, ilman paineita. Silloin ei enää jättäydy toimettomaksi ja passiiviseksi epäonnistumisen pelosta, koska ei ajattele eikä vaadi itseltään "onnistumista". Tai määrittele itseään menneisyyden, tulevaisuuden tai edes nykyisten olosuhteiden kautta. Ja "se juttu" kasvaa, kun sen antaa vapaasti elää, kun sitä ei pakonomaisesti yritä "valjastaa", hyödyntää, pakottaa siitä mitään (uutta elinkeinoa, elämän tarkoitusta...). Kun antaa asioiden ja hyvän olon (kaikki on jo nyt "täydellistä ja valmista"), energian virrata syntyy asioita, jotka yllätyksekseen voivatkin kumuloida uusia tapoja elää, ansaita tarvittava toimeentulo ja samalla elää hyvää ja onnellista elämää tässä hetkessä.

"Se juttu" on minulle itseni kuuntelua. Tunteiden ja ajatusten hyväksymistä ja samalla tajua siitä, että ne eivät kuitenkaan ole "minä". Ne tulevat ja menevät ja minä, minun ytimeni on ja pysyy, vapaana. Se juttu on sen ymmärtämistä, että minun arvoni ei ole sidoksissa ammattiini, koulutukseeni, tuloihini, omistamiini asioihin. Se juttu on hetkessä elämistä ja sen mikä nyt on hyväksymistä, torjumisen ja pakenemisen lopettamista. Se on itseni ja maailman rakastamista, ehdoitta, ilman suorituksia, tuloksia ja arvosanoja.

Kuuntele itseäsi. Jos voit huonosti, jos kehosi, mielesi tai sielusi kärsii, kuuntele sitä. Vastaukset ovat lähempänä kuin tiedätkään. Pysähdy ja katso sisääsi, hiljenny. Sieltä ei löydy ohjeita tekemiseen ja suorituksiin, elämäntehtävään. Sieltä löytyy hiljaisuus ja tämä hetki, täydellisenä. Se on avain.


Päivän pieni ilo: olimme eilen koirien kanssa pitkästä aikaa parhaan ystäväni luona. Miten onnellinen isokoirakin oli tavattuaan parhaat ystävänsä, miten ihana oli nähdä ystäviä ja onnellinen, hymyilevä lapsi. Miten mukavaa onkaan, että minulla on pienen lapsen kanssa erinomaisesti toimeentulevat koirat. Miten onnellista on, että saa olla ystävien kanssa juuri sellainen kuin on, ilman paineita "olla jotain".




tiistaina 24. elokuuta 2010

Beautiful Blogger (7 asiaa minusta)


Tälle aamupäivälle sattuikin ihana yllätys, kun huomasin Mirkan blogista, että hän oli osoittanut minulle Beautiful Blogger -tunnustuksen! :) Olen ihan hämmentynyt ja otettu Mirkan saatesanoista:

"Pellon pientareella muuttaa maailmaa kirjoitus kerrallaan! Hänen blogissaan näkyy, mitä yksikin ihminen voi saada aikaan ympäristössään."

En yhtään ajattele kirjoittaessani (tai eläessäni), että jotenkin muuttaisin maailmaa tai saisin aikaan jotain. Jos näin on edes hiukan, jos vaikutus on positiivinen tavalla tai toisella, niin olen hyvin kiitollinen ja iloinen! Kiitos Mirka!

Palkintoon kuuluu myös kertoa halutessaan seitsemän uutta asiaa itsestään, siispä tässä ensin mieleen tulevat (jos nämä nyt kovin uusia kellekin ovat, en tiedä):

  • Olen se ilmeisen harvinainen tyyppi, joka tosiaan lukee laitteiden käyttöohjeet kannesta kanteen ennen vehkeen käyttöönottoa. Minusta ei ole mitään järkeä maksaa monta sataa euroa jostain teknisestä laitteesta, jota ei sitten osaa käyttää, hyödyntää monipuolisesti tai sen kanssa joutuu turhaan menettämään hermonsa vain sen vuoksi, ettei lukenut ohjetta.
  • Nuorena haaveilin mm. juristin (se köyhien ja sorrettujen puolustaja), toimittajan (tutkivaa journalismia), käsityönopettajan tai kirjastonhoitajan ammateista, eri ikävaiheissa. Haaveilin hiukan myös runoilijan tai laulajan urasta.
  • Näen toisinaan "enneunia", jotka saattavat toteutua (tai ovat toteutuneet unen näkemisen aikoihin) hyvinkin kirjaimellisesti. Usein ne ovat liittyneet kuolemaan, onnettomuuksiin tms. Olen jo tottunut siihen (ja ylipäätään "ei-näkyvään maailmaan" josta on erinäisiä kokemuksia), eikä se pelota minua. Aavistan myös usein puhelimen soidessa kuka soittaa.
  • Osaan ulkoa lukuisia Kai Chydeniuksen rakkauslauluja, koska olen hoilannut niitä korkealta ja kovaa jo 14-vuotiaasta lähtien (äidillä oli ne levyt).
  • Joogasin, meditoin ja olin kiinnostunut mm. raakaravinnosta, henkisyydestä ja terveellisistä elintavoista jo parikymppisenä. (Tosin en voi todellakaan väittää eläneeni aina terveellisesti, kaikkea muuta...) Silloin joogaa pidettiin lievästi sanottuna erittäin outona ja nyt on se on jo lähes must! Niin se maailma muuttuu, hyväänkin suuntaan.
  • Synnyin hyvin pienenä keskosena ja olin lapsesta lähtien selkeästi alipainoinen. Minua hävetti aina laihuuteni, enkä siis ollut varsinaisesti anorektinen, vaikka reagoinkin syömättömyydellä pahaan oloon. Nyt on mukavaa, kun ei enää tarvitse hävetä itseään ja kehoaan, vaikka olen vieläkin (liian) ankara itseäni kohtaan myös kehoon liittyen (se maha, se maha...).
  • Olen aina haaveillut lähteväni vielä joskus pitkälle matkalle jonkun, mieluiten vaeltavan  alkuperäiskansan pariin, esim. jurttaan, telttaan tai savimajaan asumaan (Mongolia, here I come! :). En ole koskaan haaveillut luksusmatkoista, kalliista tai uudesta autosta, uudesta talosta, design-vaatteista, -esineistä tai muusta vastaavasta. Olen opiskellut jonkin aikaa kulttuuriantropologiaa.

Haluan antaa eteenpäin tämän tunnustuksen seuraaville bloggaajille, joiden teksteistä ja/tai kuvista saan paljon ja joita ihailen:

Ottakaa vastaan kuten haluatte: vastatkaa haasteeseen, haastakaa edelleen tai vain huomatkaa :).




Päivän pieni ilo: eilen pilkoimme ja tänään veimme halliin taas kaksi peräkärryllistä polttopuita naapurin emännä kanssa. Voi minua onnellista, kuivia puita talveksi! :)


lauantaina 21. elokuuta 2010

Rajat


Kävelen sauvat tomerasti viuhuen
vastaniitetyllä pellolla.
Miten nopea onkaan valon ja hämärän raja.

Tehdä itselle,
hyvää tai pahaa
miten ohut sen viiva

muiden tapoja en aina ymmärrä,
eivätkä he minun
miten vieras olen heidän silmissään?

Yhtenä hetkenä uskon vahvasti,
itseen, asiaan, suuntaan
ja yön takana se katoaa taas.

Miten hento on
ilon ja lamaannuksen raja.
Haluamattaan trapetsitaitelijana meriittinsä hankkinut.












LinkWithin

Related Posts with Thumbnails