Hiljaiset rannat

Mikään ei pysy

Mikään ei pysy.

Minä luulen tietäväni, missä haluan pysyä: koskemassa häntä, joka tasolla.

Hän ei tiedä missä haluaa pysyä, tai edes mitä haluaa.

Jättää minut uudestaan ja uudestaan - siis melkein, lähes. Kun on hieman jättänyt uskaltaa taas

hetkeksi tulla lähemmäksi. Sitten läheisyys taas alkaa ahdistaa,

kysymykset kiertyä kuristavasti, epäilykset etäännyttää minusta pois.

Minä ymmärrän. Vittu minä ymmärrän aina kaiken, kestän, tuen, keskustelen älykkäästi,
haastan, neuvon, ja tykkään aina vain. Silti en tiedä vastausta. Mutta välillä minussa repeää ja
minusta tulee se tarvitseva herkkä pieni pelkäävä haluava vaativa raivoava
saatanan surullinen ja vihainen ämmä joka lähettää kirpakoita tekstiviestejä, vaikka yrittää edes
vähän sensuroida niitä ensin, ettei kaikki menisi pilalle, lopullisesti.

Ja kyllä, joskus tekisi vain mieli häipyä ensin itse. Kokea menetyksen tuska, ja (muka) se siitä sitten vaan. 

Ettei toinen ehdi taas, satuttaa niin että luulee murenevansa koska taas

uskoi (ja tiesi, hän OLI hetken lähellä). Ettei hän rikkoisi aina vain pahemmin,

koska minä tunnen koko ajan enemmän ja hänestä olisi pelottavaa jos rakastuisin.

[Mikä helvetti meitä ihmisiä oikein vaivaa, jos rakkaus on pelottavin asia maailmassa?]

Ei tätä enää nyt! Haluan, oikeasti haluan rikkoa ne pirulliset toistopakkoiset ihmissuhdekäsikirjoitukseni

(meillä molemmilla on kuormamme), tai tämä yksinäisyys ei ikinä pääty. Nyt ei luovuteta. Nyt taistellaan vaikka sattuu! (Hah, kaikki kuulostaa jo kornilta, missä haarniskani on, missä ja kuka olikaan ritari, ei kun ne haarniskat siis pois!) En voi kuin toivoa, että hänkin haluaa, ja uskaltaa yrittää. Ihan oikeasti.

En tiedä, ei voi tietää. Mikään ei pysy, paikallaan. Anna tulla hyvää.

Punaisen valon ilta

On punaisen valon ilta. Maisema kuin lavastettu, paksua siirappia hohtavaa satua.

Minä kävelen tarussa, tutussa ja vieraassa. On hyvä, mutta samalla en mahdu sisääni, luon kuorta, vuodenaika vaihtuu. Näen unia vieraista asunnoista, suihkusta ja juoksevasta vedestä. En tiedä minne olen menossa, taakse vai eteen. Yhteen vai toiseen. Haluan avata itseni kaikelle, en sitten sanoa, etten uskaltanut tai viitsinyt. Joka tie vie hyvään, joka tapauksessa. Jos uskon niin.

Johdatus

"Yhtäkkiä tajusin, että elämässä on johdatus, että se on katkeamaton, hetkestä hetkeen jatkuva ja että se on hyvä. Kärsimys ja huoli on mielen ristiriitaa tämän johdatuksen kanssa ja mitään muuta kärsimystä ei ole. Tunsin, tajusin elävästi, että jännitys, ponnistelu on turhaa, että elämä on täydellinen, vain minun mieleni on jännittynyt, suotta huolestunut; se oli kammennut oman asenteeni kieroon. Nyt kun ei ollut tuota kampeamista, tuota jännitystä, kaikki soljui ilontäyteisenä, ikuisesti harmoonisena. En voinut puhua tunnostani ihmisille junassa, mutta katsoin heitä kuin sanoen: ettekö käsitä, kaikki on hyvin, rakkaat olennot, kaikki on hyvin!"

                               - Yrjö Kallinen 1940 -
                               Lähde: Matti Salminen: Yrjö Kallisen elämä ja totuus, 2011