Olen viime vuosina miettinyt paljonkin turvallisuutta ja turvattomuutta. Onko minulla perusturvaton olo, missä olosuhteissa se puhkeaa esiin ja miten?
Ehkä ensimmäinen perusturvaa ravisteleva asia aikuisiällä oli isoisän kuolema viisitoista vuotta sitten. Täysin terve, ei kauaakaan sitten eläkkeelle jäänyt mies kuolee muutaman kuukauden sisällä keuhkosyöpään. Silloin iski ensimmäistä kertaa kuolemanpelko - kyllä, se on todellista, me kuolemme, ja voimme kuolla milloin vain, arvaamatta.
Isoäidin kuolema muutama vuosi sitten oli kova pala, ja siitä toipuminen kesti monta vuotta. Onneksi sentään ehdimme vielä äidin ja veljen kanssa kuolinvuoteelle, kuten isoisänkin. Mummu oli minulle rakas ja minä hänelle, olinhan ensimmäinen lapsenlapsi, ja mummu oli ajatuksissani usein. Mutta viime vuosina en enää "ehtinyt" käydä Pohjanmaalla hänen luonaan, en enää kirjoittanut käsin pitkiä kirjeitä. Olinhan kiireinen uranainen, joka töiden jälkeen, jos vapaa-aikaa oli, ei enää jaksanut eikä ehtinyt tehdä mitään muuta. Olipa surkeata, sitä kaduin kauan. Nyt ajattelen, että eipä se katuminenkaan enää auta. Silti olen pyytänyt ajatuksissani mummulta anteeksi monta kertaa. Kyllä hän kuulee...
Pari vuotta sitten kuoli kasvaimeen uskollinen kissaystäväni, joka oli ollut kanssani kolmetoista vuotta. Toinen vanha kissa jäi ja seuraksi tuli uusi kissa, rakas abessinialainen Verttini. Viime kesänä Emma piikitettiin vanhana ja sairaana ja kolmen päivän päästä reilun vuoden ikäinen Vertti katosi. Löysin sen kolmen kadoksissa olleen yön jälkeen tapettuna läheisen autiotalon pihalta, puremajäljet kaulassa. Peto, sanoivat tietysti kaikki täällä maalla. Mutta eläinlääkärin mukaan se oli koiran purema (joka onkin kissojen yleisin kuolinsyy).
Vertti oli meidän kahden koiran lauman tiivis jäsen, kulki mukanamme monen kilometrin lenkeillä, paini pikku terrieripennun kanssa, ajoivat toisiaan takaa mukkelis makkelis. Vertti oli minun sielunveljeni ja minä sen sielunsisko, tunsin sen, kaikkein rakkain kaikista kissoista maan päällä. Luulin että kuolen itse, kun löysin sen kuolleena. Huusin niin kovaa, että koko laakso kaikui. Naapurin emäntä tuli sukkahoususillaan juosten katsomaan mikä hätänä. Nosti sitten kuolleen kissan pahvilaatikkoon ja juotti kahvia ja lohdutti hiljaa rääkyvää naista. (Ja meidän piti muuttaa maalle ja aloittaa uusi elämä, ja tässäkö se nyt on.)
Mietin aina, että jos Vertille tapahtuu jotain, kadunko että pidin sitä vapaana. Päätin että en. Jotenkin vain tunsin, että sen pitää saada olla kokonaan itsensä ja siihen kuuluu täällä vapaus. Sillä oli niin uskomattoman kova halu päästä ulos, se suorastaan kiehui ja oli tulla nahoistaan. Koko ajan kärppänä ovella jos sinne päinkään meni. Käytännössäkin on aika vaikeata asua maalla kahden koiran kanssa kesällä ja vahtia ulko-ovea koko ajan. Eikä täällä asu yhtään koiraa lähimaillakaan. En tiedä, mikä koira sen tappoi, luultavasti joku lenkillä ollut metsästyskoira. Vertti oli tottunut koiriin ja oli rotukissana niin itseään täynnä, että se taisi kohtua sen kohtaloksi.
En vieläkään pysty katsomaan kuvia tai videoita Vertistä, joten tähänkään ei nyt tule sitä ihanaa kuvaa terrieristä ja Vertistä yhdessä kivellä. Tai muitakaan suloisia ja kauniita kuvia. Itken nytkin. Jostain syystä parisen viikkoa ennen Vertin kuolemaa otin siitä todella paljon kuvia ja videoita, juuri siitä, vaikka oli uusi koiranpentukin talossa. Ja aloin vahingossa toistuvasti kutsua sitä vuosi sitten kuolleen kissani nimellä...
Jotenkin minulla lienee alitajuisesti tunne, että kaikki se mitä minä eniten rakastan viedään minulta. Eihän se ole rationaalista, tietenkään, mutta se juontaa kai jo lapsuudesta. Ensimmäinen, lapsuuden ihana ja minulle niin tärkeä kissamme oli pakko lopettaa, kun veljeni tuli allergiseksi. Milla ei sopeutunut maalle, jonne se yritettiin antaa. Se karkasi metsään ja oli siellä nälissään, kunnes äitini meni hakemaan sitä takaisin. Se oli kammottavaa.
Eräällä ratsastusleirillä sain hoidettavaksi koulun kauhun, vanhan kehäraakkiponin, joka heitti selästään, puri ja potki kaikkia. Leiriviikon aikana "kesytin" sen rakkaudella, ja kaikki ihmettelivät, mitä sille oikein oli tapahtunut, se oli kuin eri poni. Ei ollut enää vihainen ja antoi minun ratsastaakin ihan eri tavalla. Hoidin sitä hellästi karsinassa, puhaltelimme vuorotellen toistemme kasvoille, painoin pääni sen kaulaan ja olimme vain hiljaa. Viimeisenä leiripäivänä kuulin, että Comet viedään teuraaksi. Näin miten se vietiin teurasautoon, kauhuissaan ja vastustellen. Kuoleeko kaikki, jota minä rakastan? Enkö saa pitää mitään?
En ole pelkäävää tai pessimististä sorttia. Mutta nykyisin taidan pelätä menetyksiä. Koska niitä on ollut eriasteisina jo niin paljon, että en tiedä, miten kestäisin vielä lisää. Se pelottaa, ettei tiedä miten jaksaisi.
Toiseen ihmiseen ihastuminen tai rakastuminen herättää vanhan perusturvattomuuden tunteen. Uskaltaako pitää, avautua, antaa itsensä? Onhan käynyt jo monta kertaa niin, että heti kun minä alan tykätä ja olla oma itseni, juttu menee pieleen, roolit vaihtuvat toisin päin. Jään yksin. Jos en välitä tai olen vaikeasti saavutettava, minua halutaan.
Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi omana itsenään ja sellaisenaan rakastetuksi. Joillekin se on suotu jo lapsena, kaikille ei. Ehkä myös siksi rakastaminen ja rakkauden vastaanottaminen on toisille helpompaa aikuisena kuin toisille.
19 kommenttia:
Menetykset ovat elämää, helppo sanoa ja vaikea kuulla. Miksi juuri kohdallani.
Lemmikkien menetys koskee kuin menettäisi ystävän, muistot jäävät kuitenkin. Kestää aikansa ennenkuin hyväksyy tapahtuneen lopulliseksi.
Lähesten menettämiseen ei sopeudu koskaan. Minulle ne tulevat uniin silloin tällöin, mutta ne unet ovat kaun iita ihania ja niin todellisia. Jotenkin ne lohduttavat. Muistelen niitä pitkään jälkeenpäin.
Mummostanikin nään unta edelleenkin joskus, vaikka kuolemasta on kulunut kolmekymmentävuotta ylikin.
Me olemme vain herkkiä tuntemaan.
Voi arleena, olipa kaunis ja viisas kirjoitus! Auttoi ja teki hyvää. Kiitos sinulle.
Minä yritän ajatella, että kyllä elämä kantaa. Ajattelen mieheni 99-vuotiasta isoäitiä, joka laittoi rintakorun leninkiin jä lähti vain käymään sairaalassa tarkastuksissa. Kuoli sitten siellä yhtäkkiä. Mutta eli elämän. Ehti nähdä vaikeita aikoja ja hyviä aikoja. Tiedän, ettei se aina mene näin onnellisesti, ei ole takeita, mutta aloin pitää blogianikin osittain sillä periaatteella, että haluan tietoisesti katsoa valoon, haluan täyttää tyhjiä, turvattomia aukkoja iloilla. Jos pienentäisivät pikkuhiljaa turvattomuusläikkiä.
Tunnistan itsessäni paljon samoja asioita, mitä kirjoitit. Mummoni sairastui ja kuoli yhtäkkiä, kun olin yhdeksän. Olin edellisenä kesänä juuri tutustunut häneen. En voinut uskoa, että hän kuoli. Hän oli niin nuori vielä. Puhui aina, että sitten kun hän jää eläkkeelle...
Mummon kuolema on vaikuttanut kaikkeen. Voi, haluaisin olla huoleton, iloinen, luottavainen. Mutta en ole. Olen yrittänyt kieltää tuon turvattomuuden tunteen itsessäni, sellaisen haikeuden, mutta se ei onnistu. Mutta luulen, että hyvillä asioilla itsensä ympäröiminen auttaa hieman.
Elän nyt. Olen yrittänyt opetella arvostamaan jokaista päivää, sitä että läheiseni ovat tässä. Nauraa heidän kanssaan, pysähtyä ja kuunnella. Ja elää..
Isäni suunnitteli viime viikonloppuna ensi kevättä, totesi kyllä sitten perään, että jos eletään. Minä aina säpsähdän, kun kuulen tuon. Mutta totta, jos eletään. Hän jatkoi kyllä heti perään, että nyt eletään kuin elettäisiin tuhat vuotta.
Elämä kantaa... lähetän lämpimiä ajatuksia sinulle..
Pitkä kommentti tästä tuli, enkä siltikään mitään viisasta tähän osannut sanoa. Elämässä on niin paljon sellaista, mitä ei ymmärrä.
Menettämisen ja epäonnistumisen pelko on "itseään ruokkiva ennustus".
Itse olen ajatellut niin, että mitään lopullista menettämistä ei juuri koskaan ole, vaan menettämisestä aukeaa aina jotain uutta.
Täydellisimmillään menettäminen on silloin kun ei uskalla tarttua tilaisuuteen menettämisen pelossa. Silloin menettää sekä tilaisuuden, että mahdollisen uuden menettämisen tuoman kokemuksen ;)
Ehkä näitä "turvallisuuskriisejä" tulee tietyissä elämänvaiheissa, tilanteisiin tai ikään liittyen.
Itse ajattelen nyt niin positiivisesti, että kaikki tuollainen opettaa tarttumaan rohkeammin elämään.
Me ihmiset taidetaan olla niin kaksitahoisia. Toisaalta tekee mieli heittäytyä, antautua virran vietäväksi ja toisaalta on halu pitää turvallisesti kiinni jostakin. Kumpaakaan ei voi loppupeleissä hallita. Siispä parasta ottaa vastaan se, mitä elämä tarjoaa. Luopua ja surra, kun sen aika. Sitten taas ilolla kokea kaikki ihmeelliset seikkailut - Elää!
Oletpa saanut kauniita ja viisaita kommentteja, eipä niihin enää osaa mitään lisätä.
Me tosiaan olemme erilaisia, toiset rohkeammiksi oppineet ja kasvaneet.
Aika moni sanoo lemmikin kuoleman jälkeen ettei enää hanki uutta, menettäminen on niin kauheaa.
Mutta kyllä jokainen eläinkin on oma persoonansa, omalla laillaan yhtä ihana.
Ja mikä piristäisi paremmin kuin pienen pennun touhuilut?
Koskettava kirjoitus, paljon olet saanut hyviä kommentteja. Mitäpä noihin lisäämään. Erityisesti olen samaa mieltä Pekan kanssa, jos koko ajan pelkää pahinta, käykö lopulta niin? Suosittelen lämpimästi kirjaa The Secret - Salaisuus (Rhonda Byrne), se sai minun ajatukseni kääntymään myönteisempään suuntaan.
Itse ihan samalla tavalla aluksi mietin että onko viisasta "päästää" (rotu)kissaa ulkokissaksi, mutta kyllä meilläkin kissa itse sen valinnan teki. Ei sitä voi lukita sisälle, kun vimma kissantöihin on liian suuri. Nyt ajattelen, että ainakin elää iloista ja onnellista kissanelämää.
Voimakkaita ajatuksia, sekä kirjoituksessa, että kommenteissa. Vaikeaa taas löytää sanoja. Joskus lohduttomina ikävän hetkinä haluaa vakaasti uskoa siihen, että "jossain tuolla puolen" tavataan, mutta epäuskon hetkinä se tuntuu kaukaiselta ja mahdottomalta. Haluaisi varmuuden, että jotain on tämän kaiken jälkeenkin, niin kaipaus ei olisi loputonta ikävää vaan enemmänkin jälleennäkemisen odotusta.
Ihania kommentteja tullut, ihania ihmisiä olette!
Himalainen, kiitos pitkästä ja viisaasta kommentista. Minäkin olen alkanut yrittää elää tässä hetkessä. Ja on totta, että blogin pitämisen kautta jotenkin samalla myös "arvostaa" omaa elämäänsä, kun siitä arkisen kauniita tai haasteellisiakin asioita kirjaa ylös. Turvattomuuden, tai muiden vaikeiden asioiden kieltäminen ei tosiaan auta mitään: jotta voi luopua jostain, tulee se ensin rehellisesti kohdata, tunnistaa. Lämpimiä ajatuksia myös sinne!
Pekka, niin kovin totta puhut. Kiitos sanoistasi.
Ruska, elämänvaihe ja ikä varmasti vaikuttaa, niinhän se on. Itsellä kun on menossa iso elämänmuutos, paljosta on luopunut ja muutoksia on käynnissä, samalla varmaan herää tällaisiakin asioita. Kun nyt on voimia niitä käsitellä kuitenkin aiempaa enemmän. Jos niistä sitten osaa irrottautua ja kuten sanoit, elää!
Mk, olen miettimällä miettinyt tuota kissan ottamista. Olen pohjimmiltani niin kissaihminen, että on outoa, kun talossa ei kissaa ole. Toisaalta juuri tuo pelko menettämisestä, huonostihan monille maalla käy jos ovat irti. Ehkä eniten painaa nyt kuitenkin se, että koirien kanssa matkustaminen ja liikkuminen on tietynlaista, ja jos vielä olisi kissoja, niin niiden kanssa kulkeminen, tai talvella talon lämmittäminen puilla niille itse poissa ollessa menee niin hankalaksi, että ehkä en kuitenkaan ota, ainakaan vielä. En kyllä tiedä, kauanko maltan...
Heinähattu, kiitos kirjavinkistä, minäpä hankin tuon. Tämä postaus teki hyvää itselle, tavallaan sai "ulostaa" nuo asiat pois. Ja nyt on olo ihan hyvä ja positiivinen. Teillä onkin niin ihania kissoja!! Hitsi kun en pääse enää kommentoimaan blogiisi, kun sähelsin jotain koneen kanssa, eikä se anna laittaa kommenttia tuon muotoiseen sivuun.
Akka, ja onneksi ikäväkin laantuu pikku hiljaa. Ja voi yrittää miettiä positiivisia puolia: sainhan tuntea ja viettää aikaa sen kaivatun kanssa ja olen sen verran rikkaampi.
Kiitos. Luin, eläydyin. Liikutuin.
Oma turvattomudentunteeni on peräisin lapsuudestani jo. Minulla oli äiti. Minulla ei ollut äitiä. Mutta vasta viime vuonna aloin tietää syitä. Se helpotti. Turvallisuudentunteeni tuskin koskaan tulee täydelliseksi, mutta heikkonakin voi elää - ja nauttia elämästä ja sen kauneudesta. En tiedä, ehkä kontrastilla on tarkoituksensa.
Tuttuja ajatuksia ja tuntemuksia! Elämä on sellaista, väliin kipeää ja väliin kevyttä, ihanaa... Kaikki kokemukset kasvattavat meitä, vaikka sitä ei aina heti osaa niin ajatella.
Lämmin halaus sinulle!
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Näin kirjoitti suosikkirunoilijani Kaarlo Sarkia. Ja niin paljon toivon, että osaisin noin pelotta elää, mutta inhimillistähän se vain on, että tulee pelokkaaksi ja varovaiseksi, kun kokee hylkäämisiä, menetyksiä, takaiskuja... Kun ei vain tulisi kyyniseksi, eikä lamaantuisi, vaan voittaisi pelkonsa ja uskaltaisi vielä kerran avata sen ikkunan, katsoa sen oven toiselle puolelle, seurata sitä kiinnostavaa polkua.
Hyvää kesää pellon pientareelle! Oma piennar epätoivoisesti hakusessa. Kunpa vielä tänä kesänä löytyisi.
Olen edelleen otettu ja iloinen saatuani näin paljon ihania ja viisaita viestejä, kiitos!
Lastu, kontrasti oli hyvä ajatus, ehkä hyväkin tuntuu sitten vahvemmalta. Hyviä souteluita :).
Jantiina, kiitos, halaus sinnekin :). Totta että kokemukset kasvattavat, ja onnellinen saa olla siitä, että on vielä kyky tuntea.
Hiutale, kiitos hienosta runosta! Kun muistaisi ja uskaltaisi noin elää. Toivon sinulle sydämestäni, että löydät sen oman paikan jota haet! Ja hyvää kesää, missä sitä vietätkin.
Itketti tämä kirjoitus. Viisaita kommentteja olet saanut. Totta sekin, että joutuessaan jostain luopumaan sen tilalle saattaa tulla jotain parempaa mutta vaikeaa on tuo luopumisen tie kulkea. Olkoonkin, että se joskus johtaa parempaan. Juuri nyt olen luopunut ja vielä sattuu mutta kyllä tämä aika tässä kuluu parempaa, hmm, tai jotain odotellessa ja ennenkaikkea eläessä.
savisuti, onneksi itku tekee monesti hyvää, helpottaa. Ehkä vaikeinta ovat ne vaiheet, kun on joutunut luopumaan, mutta ei vielä tunne saaneensa uutta tilalle. Senkin aika kuitenkin aina tulee, luulen.
Ilman kyyneliä ei tätä voinut lukea.
Elämä on joskus niin epäoikeudenmukaista. Miksi toisille niitä vastoinkäymisiä annetaan enemmän kuin jaksaisi kantaa. Lemmikkien ja läheisten poismeno satuttaa ja haavoittaa. Miten jaksaisi jatkaa omaa elämää eteenpäin nauttien ja iloiten kaikesta kauniista elämässä, mutta niin se vain menee, eteenpäin on katsottava.
Jossu, kaunista kun eläydyit. Onneksi on kuitenkin tunne, että kyllä nämä jaksaa kantaa. Ja nyt on jo tosi hyvä olo taas :).
Kuten muut koin kirjoittamasi koskettavaksi. Myöskin saamasi kommentit olivat todella kauniita ja osuvia. Pekka sanoi sen, mitä itse mietin. Elämässä on paljon luopumista ja lopulta pitää luopua koko elämästä ja vastaavasti elämässä saa paljon ja lopulta koko elämän! Paradoksaalistahan se on. Onneksi on ihania ihmisiä jakamassa tätä kaikkea kuhan vain uskallamme näyttäytyä toinen toisillemme. Sellaista todellista kohtaamista koin kirjoituksessasi ja näissä muiden vastauksissa. Tuli todella lämmin olo!
Dahlia, kiitos lämpimistä sanoistasi! Kirjoitat viisaasti näyttäytymisestä ja kohtaamisesta. Sitäkin on hyvä uskaltaa.
Lähetä kommentti