Eräs ihminen kertoi minulle sähköpostissa tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hänen pitkäaikaisena haaveenaan oli oma mummonmökki maalla, mutta jotenkin asia ei vain edennyt. Toisaalta hän halusi ehkä muuttaa toiseen kaupunkiin, ja odotti ulkopuolelta jotain kimmoketta siihen. Toisaalta nykyisellä paikkakunnalla oli mieluinen, vakituinen työ. Jotenkin koko toive tuntui etäiseltä, ja yksin sen toteuttaminen raskaalta ja mahdottomalta.
Mieleeni tuli, että tämä ihminen oli ikäänkuin jämähtänyt tietynlaiseen "välitilaan", joka on niin tavattoman tuttu minullekin. Aivan kuin asuisi ikänsä eteisessä, tietämättä lähtisikö ulos vai menisikö sisään. Ja "väliaikaisesta" muodostuukin pysyvä olotila, eikä koskaan kuitenkaan ole tyytyväinen, tuntuu, että näin ei ole hyvä, tämä ei ole minua.
Minäkin olen viettänyt "vasta" 25 "välivuotta" ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen. "Takana loistava tulevaisuus" [sarkasmia], älykäs ällän ylioppilas. En koskaan haaveillut lapsista tai naimisiinmenosta. Miksiköhän olen naimaton ja lapseton...? Nyt lapsettomuus on hieman surullinen asia. Niin se elämä vaan hujahtaa, odotellessa passiivisena "valaistumista", jotain ulkoapäin tulevaa viisautta siitä, että mitä tässä oikein tekisi...
Kuitenkin olen saanut monta sellaista asiaa, joita olen todella halunnut: oman vanhan hirsimökin, koirat, olon lähellä luontoa, jopa työn kotona (tietyin varauksin tosin). Ne sain vain siksi, että halusin niitä ihan oikeasti. Työn kanssa vitkuttelin välitilassa vuosia, kunnes potku tuli ulkoapäin. Siinä kohtaa valitsin, jatkanko entistä elämää vai haenko uutta. Helpottuneena, että nyt on pakko (ja mahdollisuus!) valita. Mutta aina se potku ei tule ulkoapäin, ja sitten jäädään siihen välitilaan "vielä vähäksi aikaa"?
Jännällä tavalla eteeni on viime aikoina tullut kirjoja ja muita asioita liittyen onnellisuuteen ja hyvään elämään. Ovat tekstit sitten lääketieteellisiä (mm. aivotutkimus), psykologisia tai (muka) "hörhö"- juttuja, ne ovat hämmästyttävän samansuuntaisia: haaveemme toteutuvat! Täytyy siis tietää (päättää!) mitä haluaa, mahdollisimman tarkasti, ja niin tapahtuu. Ei ole väliä, miksi niin tapahtuu, niin se vain on. Toinen merkitsevä tekijä on asenne. Pitää keskittyä positiivisiin asioihin, tulevaan, olennaiseen. Ja ennen kaikkea ymmärtää: minä SAAN haluta, olla onnellinen, haaveilla. Joskus sen hyvän suominen itselleen on yllättävän vaikeata?
Mitä sinä haluat? Tee siitä selkeä konkreettinen mielikuva, toivo/pyydä sitä, ja usko että saat sen! Jossain vaiheessa niin käy. Alitajuntasi, aivosi ohjavat sinut siihen, mitä todella haluat. Joskus vaikeinta on vain uskaltaa haaveilla, ihan oikeasti...
Päivän pieni ilo: Pellolla kävellessäni, valokuvatessa ja katsoessani ihanan kaunista luontoa ymmärsin, miten onnellinen olenkaan. Minulla on mahdollisuus joka päivä ja ympäri vuoden, ei vain lomalla tai viikonloppuisin, nauttia tästä. Ja että osaan nauttia! Että olen nyt saanut yhden asian, jota olen haaveillut ja toivonut. Se on hyvä muistaa, joka päivä.
17 kommenttia:
Hyvä kirjoitus, olet oikeassa :) Välitila on varmasti monelle tuttu ja monet siihen lopullisesti jäävätkin (näen monia heistä töissäkin). Minäkin pelkään jääväni nykyiseen välitilaani, koska se olisi kaikkein helpointa.
Mukava kuulla, miten olet saavuttanut elämässäsi sitä, mitä olet halunnutkin. Nuo listaamasi asiat ovat arvokkaita asioita. Kai on ihan luonnollista, että "vähemmän tärkeät" asiat saattavat sitten jäädä toteutumatta ja myöhemmin se harmittaa - minuakin mietityttää tuo lapsiasia, kun aikani hupenee. En nimittäin varsinaisesti haaveile lapsista, mutta ehkä joskus kuitenkin..? Vielä on aikaa, mutta haluaisin niin monta muuta asiaa ensin... miten siis ehdin? Ehkä en ehdikään.
En ole aiemmin tajunnut tavoitella niitä asioita, joita oikeasti haluankin. Olen tavoitellut lähinnä asioita, joita olen kuvitellut, että pitääkin tavoitella. Nyt olen ihmeissäni, kun olen oivaltanut, mitä oikeasti haluan. Ei oikein kohtaa nuo "pitäisi" ja "haluaisin" maailmat...
Minäkin haaveilen maalle muutosta, kivasta talosta, koirista ja luonnon läheisyydestä. Mitään niistä minulla ei ole nyt ja on vaikea keksiä, miten voisin jättää nykyisen työni ja saada jostain "korvesta" edes jotain toimeentuloa. Olen kuitenkin koostanut "Aarrekarttaani" tuon toiveeni. Ehkä se siitä joskus...
Toivon vain välttäväni liian monet vuodet välitilassa. Haaveiden saattaminen toteen tuntuu vain niin kamalan vaikealta aikana, jolloin toimeentulo näyttää olevan vain yhä harvempien etu.
Hieno kirjoitus, noin minäkin uskon, kiitos tästä! Sitä saa sen, mikä kohtii astelee.
Mutta jos ei vielä tiedä mitä kohti kävellä komein askelin? Jos on siitä vain hämärää aavistusta, (tosin päivä päivältä vahvenevaa) vihiä Silloin ollaan "välitilassa" josta jo mainitsitkin. Mutta pas de panique..ei välitilassa ole niin paha olla, jos päättää, että se on vain väliaikainen olotila.
Osui ja upposi sanasi.
Haluan kovasti uskoa, että se menee noin! Ja olenkin kyllä sitä mieltä, että jos oikeasti jotain tahtoo, sen voi saavuttaa.
Harmillista muuten, että meidän itse kunkin elämässä on ihmisiä (joskus jopa ne läheisimmät kuuluvat tähän kategoriaan), jotka jostain syystä yrittävät jarruttaa haaveilua ja haaveitten toteuttamista. Johtuuko kateudesta, en tiedä - vai siitä, ettei heillä itsellään ole ollut rohkeutta omia haaveitaan tavoitella. Ja aika paljon vahvuutta täytyy itsestä löytyä, että vielä lannistavassakin ilmapiirissä uskaltaa sanoa: "Minä pystyn siihen!"
Mukavaa, että olet päässyt välitilasta johonkin parempaan! :)
Tosi hyvä kirjoitus. HUomaan että minä olen jonkin sortin välitilassa myös... Aina ajattelin, että vähintään kaksi lasta, oma talo, ihana mies, hyvä ammatti, koiria... Kaikki löytyy, mutta varsinkin ammattiasioissa olen mietinnän alla. Ei oikein edes tiedä mitä sitä haluaisi;) Ammatillisesti siis.
Voi ei, pitkä kirjoitukseni katosi jonnekin!
Noh, hyvin samoilla linjoilla sinun ja muiden kommentoijien kanssa. Suurin ongelma juuri se, ettei TIEDä mitä haluaa.
Odotan valaistumista : )
Olen optimisti ja uskon, että löydän oman mielen ja sielun tasapainon ja tulen tyytyväisemmäksi elämääni.
Kiitos taas hienosta kirjoituksesta, josta sain hyviä ajatuksia polulleni.
M
Välitiloissa eläminen tuntuu olevan sääntönä aika monen maailmassa. Sinne on hyvä jäädä odottamaan ja toivomaan jotakin muuta. Vaatii suurta rohkeutta kiskoa itsensä irti tilastaan ja suunnistaa kohti jotain muuta...
Todella hieno kirjoitus! Minulle vapaus on aina merkinnyt valtavasti. Vapaus ei ole silti estänyt minua avioitumasta eikä tulemasta äidiksi, minun vapauteni liittyy enemmän omiin tekemisiini ja keksimisiini. Minulla on oltava vapaus ja mahdollisuus toteuttaa taiteellisia innoituksiani.
Joskus olen joutunut luopumaan muusta vapauteni tähden, mutta itselleni se on ollut sen arvoista. Kotona ei ole ollut ongelmia, mutta esim. äitini on kysynyt monta kertaa, no mitä hyötyä sinulle on siitä jne.
Toisille hyöty ja raha on tärkeintä, se on aivan käsittämätöntä. Yks kaks elämä on mennyt, eikä ole tehnyt mitään, paitsi kerännyt rahaa ja omaisuutta.
Nyt tämä karkaa käsistä, ja hiihdän sivuladuille, mutta innostuin niin hienosta kirjoituksestasi.
Minulla oli kerran yksi kirja, missä neuvottiin toiveiden toteuttamista, mutta nyt tämä onnellinen pääni ei muista kirjan eikä kirjoittajan nimeä. Muistan kirjan siksi, kun minäkin kerran toivoin jotain konkreettista, toivoin uutta sohvaa, ja asia järjestyi tuota pikaa. Se oli niin uskomatonta.
Ei voi saada mitään, jos ei toivo, eikä tee itse mitään asian eteen.
Ihanaa! Tuo että huomaa olla onnellinen joka päivä ja osaa nauttia siitä mitä on saanut. Joskus vaan tuntuu olevan kauhean hankalaa tietää mitä oikeasti haluaa.. Ihania nuo päivän pienet ilot :o)
Ajatuksia herättävä kirjoitus, joka pisti oikein pohtimaan. Tunnistin itsenikin sieltä eteisestä, välitilasta. En ole uskaltanut haaveilla pitkään aikaan, sillä epäilen riittäiskö tahdonvoima niiden toteuttamiseen. Ja sitten on vielä tämä vekkuli tauti, joka tekee elämästä epävarmaa. Ai sentään.
Sinulla on muuten upeita kuvia täällä, kiitos niistäkin :)
Hieno oivallus tuo välitila! Täytyypä itsekin pohtia vielä asiaa.
Kiva kun aloit viljelemään päivän pieniä ilotteluja. Olisiko se semmoista arkipositiivisuutta.
Hirtehinen loppukevennys: Olemme kaikki välitilassa - takana syntymä ja edessä kuolema.
Nan, kiitos pitkästä ja viisaasta kommentistasi. Tuo on niin totta, välitilassa on "helppoa" vaikkei voisikaan hyvin, koska muutos on vaikeata, ja uskaltaminen uuteen. Olenhan minäkin tietyissä asioissa vieläkin välitilassa eli juuri siinä ammatti-työ-toimeentulo -jutussa. Keskustelin vastikään ystäväni kanssa, ja mietin, että haluaako todellakin elää elämänsä "pitäisi"-maailmassa? Ainoa joka oikeasti merkitsee, on oma sisäinen äänemme, ei mitä muut tai yhteiskunta muka vaatii. Kyllä sinäkin vielä löydät ratkaisun, jos laitat siihen voimavarojasi.
Elisa, ei välitila tosiaan ole huono, jos sen hyväksyy itse. Tai jos päättää, että tämä ei ole välitila, vaan tässä on hyvä juuri näin, vaikkei se ehkä vastannut aiempia odotuksia ja ajatuksia.
Bullukat, kiitos.
Ansku, tuo kateus tai perisuomalainen (?) negatiivisuus on välillä aika raskasta. Ja kokeilun ja oppimisen kieltäminen; jos jotain uutta lähtee rakentamaan, ennustetaan epäonnistumista. Vaikkei kaikki heti menisikään 100% putkeen (harvoin menee!), niin aina sitä jotain oppii ja tehdyn avulla voi taas tarkistaa suuntaansa uuteen. Hienoa, että sinä pidät pääsi! :)
Mari, sinulla on tosiaan ihana talo ja perhe. Jatketaan tuota ammatillista miettimistä :).
M, se ettei tiedä on ollut minunkin ongelmani. Nyt yritän oikeasti miettiä asioita, olla aktiivinen; liian kauan olen odottanut että ulkoa tulisi joku viisaus. On se kuitenkin vaikeata, onhan se.
Una, juuri niin.
Unnu, kiitos kivasta kommentista. Hienoa että olet ollut rohkea ja vapaa. Hyötyä ja järkeä minultakin on aina vaadittu kaikkeen. Ehkä siksi tuo minussa vahvana oleva luovuus on jäänyt taka-alalle - nyt se alkaa ilokseni taas nostaa vähän päätään. Olisiko se kirja ollut Salaisuus-niminen?
Vianna, eikö olekin outoa, että me emme tiedä mitä haluamme? Iloja on mukava etsiä.
AnniKainen, kiitos kuvakommentista. Epäily pois vain, ei haaveilu mihinkään "velvoita". Kyllä ne keinot ja voimat sitten tulevat, kun antaa luvan itselleen toivoa.
Heikki, kiitos ilo-ideasta. Tuo on kyllä hauska, välitilaa kaikki tyynni ;).
Niin kauan kuin muistan, haaveilin äidiksi pääsemisestä. Että tulisi joku mies, rakastuisimme ja saisimme perheen. Muulla ei olisi väliä. Oli minulla lapsesta saakka sama haaveammattikin, mutta oli toisarvoista, opiskelisinko heti vai joskus myöhemmin.
Mutta vaikka kuinka haaveilin ja mielestäni oikein määrätietoisesti kuljin kohti päämäärääni, ei minusta tullut nuorta äitiä. En saanut edes seurustelukumppania. Sitten tajusin, että opiskelupaikkaan ja työhän voin itse vaikuttaa ja sillä saralla tulikin sitten valmista.
Parisuhderintamalla uskon enemmän sattumaan, en omaan aktiivisuuteen ja haaveiluun niinkään. Ainakin omalla kohdalla...
Kyllä minä sitten tapasin miehen ja rakastuimme ja saimme lapsia. Mutta minä vain olin haaveillut tämän tapahtuvan jo kymmenen vuotta aiemmin. Jotta olisin ehtinyt nauttia kauemmin.
Entä haaveeni nyt? Minun on vaikea hyväksyä, ettei lapsia tule enempää, olenhan haaveillut vähintään kolmesta varmaankin kolmivuotiaasta saakka. Mutta, ja tässä tulee se mutta... Voin toki päättää haaveilla kolmannesta hamaan maailman tappiin saakka, ja kenties kolmas reittiä tai toista saattaisi minulle saapuakin. Mutta siinä saattaisi sitten moni muu asia jäädä jalkoihin. Tulisi uutta miestä ja näille kahdelle nykyiselle lapselle uutta perhekuviota ja ties mitä kaikkea...
Että kovin tarkkana saa olla sen kanssa mihin lähtee fokusoimaan, ettei pilaa montaa muuta haavetta, jotka jo ovat ovella tai ihan jo omana.
Ja kuitenkin, kaikki mitä meillä oikeasti on, on vain Nyt. Sitkut ja mutkut eivät auta, kun elämä näyttää kaapin paikkaa.
Juuri tuo hetkessä elämisen taito ja pienistä suurista iloitseminen! Iloitaan niistä, jokaisena sellaisena hetkenä, kuin saadaan itsemme kiinni itseteosta.
Joola, kiitos pitkästä kommentistasi, mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia. Viisaita kirjoitit siitä, miten kannattaa olla tarkka toiveiden fokusoinnissa ja arvottamisessa. Ja että kaikki ei aina tule heti tai silloin kun toivoisi. Itse olen huomannut parisuhderintamalla ainakin sen, että kukaan ei tullut hakemaan minua kotoa tai metsästä (tai töistä) treffeille ;). Että jotain piti itsekin tehdä, aktiivisesti.
Juu, tiedän tuon. Kyllä minäkin tein. Kävin baareissa, niin kuin muutkin. Jotka päätyivät naimisiin. Kävin treffeillä, niin kuin muutkin. Jopa sokkotreffeille suostuin. Ja olin muka aktiivinen ja mitä kaikkea. Kirjeenvaihtoakin kokeilin.
Ja olisi voinut mies löytyä metsästäkin. Minuun ainakin ihastui yksi mies erämaassa, kun olin yksin vaeltamassa. Juuri sellaisesta olisi jotain voinut tullakin, ellen sitten olisi juuri jo tavannut tätä nykyistä. Että kun vihdoin rupesti löytymään niin meinasi löytyä useita:).
Ja kyllä minäkin usutan ystäviäni, jotka seurustelukumppania kaipaavat, olemaan sosiaalisesti aktiivisia. Vaikka toisaalta olenkin sitä mieltä, että voi tulla puun takaa tai olla tulematta. Toivoa on!
Aivan ihana kuva! Hienosti kuvaat tuota välitilaa... Meillä on vaihtoehtoja paljon enemmän kuin ennen ja vaikea tehdä päätöstä siitä, mikä todella on se mitä tahtoo. Itse elän välitiloja, siirtymäkausia vuodenajasta toiseen, jalka ja mieli vielä kesässä ja puutarhassa, toinen jalka ja osa ajatuksista jo siirtymässä sisäpuuhiin, talvisiin askareihin ja käsitöihin.
Itsekin nautin joka päivä siitä, että saan nauttia tästä 'mökkielämästä' ympäri vuoden:)
Hannin blogissa osui blogisi nimi muuten silmiini ja tulin kurkistamaan mitä pellon pientareella tapahtuu, tulen toistekin:)
Joola, ehkä se ihminen tulee vasta sitten kun olemme siihen oikeasti valmiita? Tai kun oikeasti, alitajunnassakin/sydämessä, ei vain muka-tietoisesti haluamme? Ihanaa, kun löysit sen rakkaan miehen, jonka kanssa nyt teillä lapsetkin.
Inkivääri, kiva kun tulit käymään. "Mökkielämä" on arvokasta kaikkine puolineen, vaikka aina ei olekaan niin helppoa.
Lähetä kommentti