Metsästäjä on valmis. Ansat on huolella viritetty, varmistettu ja ladattu. Yö laskeutuu torppaan. Hiirenhiljaista. Nyt alkaa Odotus.
Valpas Metsästäjä torkkuu. Pimeys on valheellisen hiljainen, ei edes ullakolla rapise. Kärsivällinen Metsästäjä ei lannistu, vaan tietää: kun on sen aika, on sen aika. Kolmen tunnin kuluttua alkaa tapahtua. Ääniä katosta. Rips raps. Tänä yönä Saalis aavistaa, että jotain on Vialla. Enää ei juosta nälän kourissa ympäri taloa kuten toissayönä, jolloin Urhea Metsästäjä ei ollut vielä Valmis. Silloin Rohkea Metsästäjä sätkähti, kun melkein kuin korvan juuressa kuului vilinää ja jossain tippui tulitikkurasia lattialle. Päätös oli tehty: mantelibaari oli suljettu ja Saalis oli saatava ulkoruokinnalle.
4.21 Se tapahtuu. Tuvasta kuuluu muovista kopinaa, joka hiljenee heti kun Rauhallinen Metsästäjä havahtuu hereille, sytyttää valot ja pukee päälleensä jännittyneenä. Ansat koetaan. Onko Saalis tiskipöydällä manteliansassa vai sähkölieden päällä olevassa paistinpannuansassa, jossa auringonkukansiemenet viettelevät hätäisesti säntäilevän Saaliin? Tyyni Metsästäjä pukee hanskat päälleen, ja nostaa ansalaatikon hieman täriseviin käsiinsä tarkoin harjoitellun koreografian mukaisesti. Jos Taitava Metsästäjä herpaantuu hetkeksikään, saattaa Saalis olla pian sormilla tai silmillä, ansasta paenneena. Sitä Suuri Metsästäjä ei halua.
Julma Metsästäjä harhauttaa koirat toisaalle, ja laskee ansalaatikon pihamaalle. Sisältä ei tule mitään, huti. Jännityksen kohotessa noudetaan toinen ansa, miten kevyeltä se tuntuu, tyhjä lienee sekin. Pettymys hulmahtaa Sitkeän Metsästäjän mieleen hänen laskiessaan toisen ansan maahan. Yhtäkkiä ansasta vilahtaa ulos pelästynyt Saalis, se siimahäntä harmaaturkki. Suunnistaa suoraan takaisin kohti taloa, yrittää paeta lumen alle. Rohkea Metsästäjä kiljahtaa ja koirat juoksevat katsomaan, haistavat Saaliin ja yrittävät löytää sen. Säälimätön Metsästäjä on iloinen, etteivät koirat löydä hiirtä.
Yö sujuu hiljaisesti ja Uupunut Metsästäjä nukkuu raskaasti. Aamulla uudelleen viritetyt ansat ovat koskemattomia. Kiitollinen Metsästäjä kiittää metsästyksen jumalia ja toivoo Parasta.
Päivän pieni ilo: Muutaman päivän tauon jälkeen hiihtolenkki. Nyt kun mennään aurattua ja ajettua metsätietä pitkin, saadaan jo liukua, vauhtia ja matkaakin. Koirat hassuttelevat ja nauravat, iso kantaa suussaan hihnaa ja kiskoo pienempää perässään, häntä kaarella. Kamera tallentaa kauniisti maisemaa.
13 kommenttia:
Vuh, oot sie rohkea metsästäjä! Minkähänlainen se ansaviritys mahtoi olla? Miten musta tuntuu, että hiiri palaa aika pian takaisin lämpimään kotiinsa. Siis sun kotiin :)
Heh. Saattaa palatakin. Metsästäjä ei Jaksanut keskellä yötä lähteä kilometrin päähän... Metsästäjä luulee, että kaikki reiät on nyt tukittu ja ettei hiiri palaa.
Ansa on ihan sitä varten tilattu hiiripyydys, suorakaiteen muotoinen muovilaatikko, jossa on heiluva "läppäovi", joka avautuu vain toiseen suuntaan. Mitään jousta siinä ei ole, joten on aika onneton vehje, pitää pitää sitä tarkasti oikein päin, ettei läppä aukea. Jos hiiriä vielä ilmenee, täytyy viedä saaliit kauemmaksi. Tämä nyt oli tällainen ensiaskel.
Vau, toimintaa, actionia, verta ja suolenpätk... eiku... Hyvä juttu, että loukut toimivat! Toivottavasti saat Saaliit deporteerattua kauemmas, naapuriin vaikka?...
*Taputtaa käsiä* rohkealle metsästäjälle :))
Olet ihana!!
Sepäs oli ovela hiiri. Nyt se tietää, että sitä vaanitaan. Seikkailu jatkuu.
Aikas jännittävää! :) Ihanasti kirjoitettu seikkailutarina - joka päivässä pitäisi olla kyllä vähän tällaista säpinää, hih.
Meillä metsästyksen johtaja päivystää ahkerasti komeron lattialla.
Se jaksaa maata aika kauan liikkumatta ja korvat tarkkana.
Saalista ei ole tullut, mutta ihan kuin pelkkä pelote olisi tepsinyt.
Kyllä maalla tosiaan on jännittävää!
Hiutale, jos tämä sama rapina ilmeisen sisällä(?), nyt makkarissa, VAIKKA valot ja tv päällä(!)jatkuu, saadaan pian ehkä nähdäkin niitä suolenpätkiä, prkl! Uudet ansat viritetty, saa nähdä mitä tänä yönä tapahtuu. Alkaa oikeasti hermo mennä... Ei huvita mennä nukkumaan, kun vieressä rapisee. Tai sitten olen vain jo aika skitso... Ehkä tuo lattia pitäisi tyhjentää kaikesta tavarasta ja rojusta...
Kris, heh, kiitos :).
arleena, valitettavasti vaikuttaa siltä, että tämä *&#! tosiaan jatkuu... :(
M.E., voisin kyllä elää ilmankin tätä säpinää... ;)
MK, et sitten lainaisi sitä upeaa koiraa tännekin ;)? Nämä rohmakkeet makaavat silmät kiinni sängyssä, vaikka mitä tapahtuisi, ovat tainneet siedättyä rapinoille, kun mitään ei kuitenkaan sitten koskaan tapahdu. Voi olla, että seuraava (jos sellainen tulee) elävänä pyydystetty tapaus päästetään ansasta tasan ja just koirien nenän edessä... Sitä kutsutaan varmaan sitten siksi barffaukseksi...
Kyllä elävä ravinto on koirillekin parasta :). Vakavasti puhuen, siksi niitä myrkkyjä ei kannata harkitakaan, jos koirat kuitenkin innostuvat ja onnistuvat Saaliin nielaisemaan.
Ei siitä niin montaa vuotta ole, ettenkö muistaisi miten inha oli kuunnella niitä rapinoita - odotellen koska pieni nappisilmä viuhahtaa lattialla ja kissat/koirat perässä. Oli vähän huonosti nukuttuja öitä ajoittain. Ei estä nykyisiä suunnitelmia kuitenkaan!
Tämähän oli kuin paraskin jännitysnäytelmä :) Kyllä maalla on mukavaa, eikös vaan.
Sulla on sitten upeita kuvia! Ihailen!
Hiutale, juu, ei myrkkyä missään nimessä. Nyt ei ole enää tullut saalista, eli ehkä se tosiaan oli vain se yksi tyyppi, joka oli oman mokan vuoksi päässyt sisään (eräs ovi oli vahingossa jäänyt raolleen pitkiksi ajoiksi). Ei tällaiset meitä haittaa! :)
AnniKainen, myönnetään, jännää oli ;). Maalla on mukavaa, ja vielä mukavampaa nyt :). Kiitos kuvakommentista. Sinulla on niin mahtavia käsitöitä!
Minä täällä hiirenhiljaa luen ja mietin pääni puhki, miten minun "kannattaa" kommentoida. Kerronko että minulla, eläinekologin äidillä, on hiirifobia vai rohkaisenko sinua kädet ristissä selän takana: ei se mitään sulle tee, pienoinen hiironen.
No tätä jään nyt miettimään. Olen nimittäin viettänyt monia aikoja talossa missä rapisi sisätiloissa ja kellarissa oikein vilisti hiiriä, joten fobiallani on juuret. Kunnon kasvualusta.
Mutta kirjoitat niin taitavasti että kananlihalle nousin. En sentään hiiren... Pelotti lukea mutten voinut lopettaa.
Oikeasti toivon että saat sen tai ne pois talostasi.
Lastu, löytyihän se sielunsisar, loistavaa! ;) Äitikin aina sanoi minulle, että kuule se hiiri pelkää taatusti sinua enemmän kuin sinä sitä hiirtä. En uskonut.
Mutta onneksi se pelko nyt on vähentynyt huomattavasti. Vuosi sitten en todellakaan olisi ajattelut että "ihan sama" kun makkarissa ropisee enkä taatusti olisi mennyt nukkumaan. Tai pitänyt jalkoja lattialla tai työntänyt käsiä lähelle rapinaa... Tämä on minulle tosi hieno asia, tämä muutos ja uskaltaminen. Merkki siitä, että kohtaamalla pelkojaan voi voittaa niitä. Kokeilemalla oppia, kun otta riskejä.
No, viime yö romutti toiveeni. Hiiri tuli taas laatikkoloukkuun. En tiedä onko sama hiiri vai ei. Mutta jostain se sisään pääsee ihan itse, byäh, viaton uskoni on viety! Ikävintä tässä oli se, että en vain jaksanut kello 5 aamulla pukea päälle ja lähteä viemään sitä hiirtä 1 km päähän. Ajattelin, että katsotaan aamulla. Raivoisa rapina kuului aina ajoittain keittiöstä. Ja aamulla: loukku tyhjä!! Prkl. Miten se onkin osannut avata oven sisäänpäin, ollut hyvä onni, saanut kynnen oven alle pikku pikku ilmakoloon.
Eli ei voi jättää mitään ruokaa minnekään, lattialle koirille tai tiskipöydälle. Tosi ärsyttävää, että joku rajoittaa mitä kotonani teen. Pelkään pahoin, että hiiri oppi eikä enää mene tällaiseen loukkoon. Pah!
Lähetä kommentti