Miina (osa 2)

Jatkoin eilen illalla Miinan ajatusten lukemista. Hän pyörii mielessäni, ei jätä rauhaan. Jotain minulla on nyt opittavaa. Nöyränä niitä luin, vaikuttuneena, ilahtuneena, ehkä yllättyneenäkin. Kun ihmisessä on niin paljon viisautta, rakkautta, inhimillisyyttä, lasten ja muiden pienten, uhanalaisten puolestapuhujaa.

Rankkoja kokemuksia. Lempeä sodassa ollut kanttori-isä uhkailee usein tappamisella, painaa yllättäen kirveen tai puukon selkään, "mitä jos nyt pistäisin tästä läpi?". Suljetaan mielisairaalaan kuukaudeksi anoreksian ja bulimian vuoksi, äiti järkyttyy - ruoan tuhlaamisesta.

Hymyilee, nauraa, aina Miina vain nauraa! Kuka meistä on noin täynnä avointa elämäniloa ja naurua? Ja kun osaa nauraa osaa myös kiroilla, olla surullinen, suuttua, irvistää, olla elossa. Mistä tulee voima elää itsensä näköinen elämä?

Miina on kaunis, koska hän näyttää itseltään. Kaunis, koska ei kanna suojamuuria, kulisseja. Räikeissä, joskus kuin lapsen tekemissä meikeissään, leopardikuvioisissa vaatteissaan hassuine aurinkolaseineen lehmien ja sonnan joukossa hän on puhdas, paljas, auki.

"Suuteleminen on kyllä ihanaa, varsinkin heinäladossa, heiniin kaivautuneena. Kunpa ihmiset malttaisivat suudella pitempään, olla lähekkäin, sylikkäin, myös ilman yhdyntää. Yhdyntä päättää niin nopeasti yhdessäolon, se kuitataan yhdynnällä liian helposti. Miehen ja naisen välillä olisi välttämätöntä olla vain lähekkäin, hiljaa, lähestyä toista ja saada yhteys ihon kielellä, aistimaailman tunnoilla ja abstraktioilla."

"Ihminen on yksilö, ja ihminen toteutuu yksilöllisesti. Me suomalaiset olemme luova kansa, me osaamme olla myös yksin ja tehdä yksilöllisiä päätöksiä, eikä sitä kansan ominaisuutta saisi sammuttaa. Pitäisi tukea yksilöitä. Minusta hyvä ryhmäkoko koulussa olisi aikuinen ja noin kymmenen, korkeintaan viisitoista lasta. Silloinen aikuinen voisi tukea lapsia yksilöinä."

"Lapset ovat pienestä pitäen niin kirkkaita ja ihania omia erilaisia persooniaan, ihan niin kuin vasikat, kahta samanlaista ei ole. Monet ajattelevat, että vasikka kuin vasikka ja tunkevat karsinan täyteen, mutta siinä he erehtyvät. Eilen juuri ihastelin yhtä pientä sonnivasikanpunkeroa, että miten siinä voikin olla niin räjähdysmäinen tarmo ja terävyys, pienessä vasikassa semmoinen elämä, että se ihan itekseen puskee seiniä. Tuo ikä menee niin äkkiä ohi. Sama se on lapsilla, niitä ei saisi pistää isoihin karsinoihin ja niiden kanssa pitäisi olla se aika, kun ne ovat pieniä vielä. Suomen tulevaisuus on lapsissa. Minua säälittää ja huolestuttaa se, että niiden on pakko räjäyttää kouluja ja tappaa toisiaan, kun eivät muuten saa sanottua, että ovat liian isossa karsinassa. Liian isoissa ryhmissä tapahtuu sorsimista. Jos oikein haluttaisiin kehittää hyvä kansa ja vahva valtio, meillä olisi lapsille vain neljän hengen ryhmiä, neljän lapsen kanssa olisi yksi aikuinen. Voisi kokeilla, miten upea kansa tästä tulisi jos kouluissa olisi neljän hengen luokat. Mutta tämä, että pannaan 35 lasta samaan karsinaan, on sama kuin myytäisiin alennuksella koko kansa niin kuin räkä tiskiviemäristä alas, ei hyvä. Siin käy huonosti, siinä menee meidän Suomi. Kaikki herkät alueet jäävät huomaamatta: temperamentti, äly, tahto, herkkyys."

"Suomalainen ystävyys perustuu nykyisin lähinnä virtuaaliseen kanssakäymiseen ja magneettipölyyn, mutta minä kaipaan fyysistä ystävyyttä, minä kaipaan, että oltaisiin samassa huoneessa. Raskalaisten ylpeys ja vahvuus perustuu siihen, että he ovat niin paljon fyysisesti tekemisissä toistensa kanssa, syövät pitkiä perhelounaita ja päivällisiä ja illallisia, koskettelevat ja suukottelevat toisiaan, monta sataa suukkoa päivässä. Jos ei siinä pysy ehyenä ja itsevarmana, niin jo on pilalla! Monet muut kulttuurit ovat nykyään pelkällä kättelylinjalla, ja kättelykin on mennyt semmoiseksi, että ei edes päin katsota. Silmistä näkee ihmisen sielun, ja sellainen on huonoa kehitystä, että on vaikeata katsoa toista silmiin."

Tekstilainaukset ja kuvat: Miina Äkkijyrkkä -kirja, Johnny Kniga 2009