Oletko kuullut kuinka ilves huutaa?
Kuun paisteessa metsän rajan takaa,
ääni joka kutsuu, tulkaa tulkaa.
Minä pelästyn, kuka on hädässä,
pelastajaksiko minua nyt, keskellä yötä.
Lesken koira haukkuu kaukana takaisin,
tajuan, ei se koira voi olla,
tuo raastava, elämää soiva ääni.
Pedon huuto niin voimaa täynnä,
me käännymme kotiin, kesytetyt.
Ääni siirtyy kauemmaksi, hiljenee.
Kävi meitä tapaamassa.
Seuraavana aamuna iso kettu juoksee pellolla ojan piennarta,
koirat tarhassa haukkuvat herkeämättä, tuijottavat.
Elämä on niin paljon.
Nähkäämme se mitä näytetään,
ottakaamme se mitä annetaan.
Nyt. Elämä on nyt. Ei muuta.
14 kommenttia:
Kaunis runo, upea! Ja kuva myös. Näistä tunnelmista menee ihan sanattomaksi.
Pysäyttävä postaus.
Metsässä, rannalla, missä tahansa luonnon keskellä tulee vahva tunne siitä, että sivullinen olenkin minä. Minusta runosi kuvasi upeasti juuri sen.
Luonto lahjoittaa paljon kun vain pysähtyy katsomaan ja kuulemaan.
Koskettavasti runoiltu!
Oh vau, ihan kylmät väreet nousi pintaan. Kaunista tekstiä.
Mä sitten ihailen aivan suunnattomasti kykyäsi yhdistää kuvat ja sanat! Jälleen kerran vahva kokonaisuus. Vaude! Onko muuten kuvassa yhtenä layerina lumikiteitä?
Mahtavaa, kuva ja kaikki!
Ai, että! Oikein elämän väkeviä tuntoja olet osannut tulkita. Luonto voi meihin voimakkaasti vaikuttaa, jos osaammme kuunnella, nähdä ja tuntea.
trina, kiitos, hienoa jos tunnelma välittyi.
Piri, kiitän.
Mirka, totta. Sivullisuus siinäkin mielessä, että luonto pärjäisi hyvin ilman minuakin.
Mk, niinpä. Tuota ääntä ei kyllä voinut olla kuulematta :).
Solen, kiitos sinulle.
Hiutale, voi että, kauniisti sanottu, kiitos! Layer ei ole lumikiteitä vaan ihan jotain abstraktia struktuuria muistaakseni.
Linnea, kiitos.
Rita, väkevä oli kokemuskin, kiitos.
Hyvä huuto täällä. Hienosti sanoit, että "Elämä on niin paljon. Nähkäämme se mitä näytetään, ottakaamme se mitä annetaan." Saman suuntaisia ajatuksia pyöritellyt minäkin keskeneräisessä blogikirjoituksessani. Jospa tänään saisin sen pullautettua ulos...
Meilläpäin huusivat ja mourusivat toissayönä kulmakunnan kissat. Kollit tapella jytistivät seinän vierustalla, ja saivat koko talon hereille. Aamulla pihalta löytyi isot määrät kissankarvoja ja vähän vertakin. Jaiks.
Alkuvoimaa! Upeaa.
Tietää elävänsä kun käy läpi pelon ja rajan, kesyn ja villin. Laitoja on välillä kosketeltava. Tasapaino huutaa luokseen kun käy kääntymässä siellä missä kauhu pesii.
Pidän runostasi hirmuisesti. Ja kuvasta. Kun näkee pelon, näkee myös rohkeuden.
Elämä on kontrasti.
Ruska, Tollen kirjasta luin myös viisauden, että "älä vastusta" hetkeä, tapahtuvaa. Itse asiassa me ihmiset teemme sitä tosi paljon! Ja ihan turhaan. Ja jatkamme sitä vielä, vaikka tilanne tai asia olisi ohikin. Mitä tuhlausta.
Lastu, kiitos. Upeasti ja viisaasti sanoit.
Nyt. Elämä on nyt. Ei muuta.
Siinäpä se, olennainen!
Hymytyttö, olennainen on yleensä niin yksinkertaista. Jännittävää, miten monimutkaiseksi osaamme tehdä sen löytämisen ja ymmärtämisen :).
Lähetä kommentti