Taas jäin äidin luokse viikoksi. Niin siinä näyttää aina käyvän. En halua heti lähteä, vaikka ehkä töiden puolesta pitäisi. Miniläppäri simahti heti alkupäivinä, joka aiheutti käytännön hankaluuksien lisäksi yllättävän pahoja nettivieroitusoireita! Hui. Blogejakaan en lukenut viikkoon. Ehkä hyvä niin. Taukoa virtuaalista.
Äidin luona kello tikittää hitaasti kuin aikoinaan äidinäidin luona. Aika on hiljaista ja pysähtynyttä. Keskustellaan ja ollaan vaiti. Nokosia, kahvit. Ollaan molemmat inhimillisiä ja etsitään. Rakastetaan eläimiämme ja toisiamme. Houkuttelen äidin aurinkokävelyille, otan korviini uudet reiät umpeen menneiden tilalle, pelottaa kuten lapsena.
Kotiin päin tullessa talot harvenevat ja lumi on valkoisempaa. Kun ajan pihaan olen kotona. Tämä on ensimmäinen paikka, jonka tunnen kodiksi. Syvällä sydämessäni. Kun avaan oven, tauon jälkeen, tulee vastaan tuoksu. Luulin, että tulisi puutalon tietty tunkkainen, vaatteisiin kiinni jäävä hieman paha haju. Tuleekin savusaunan, terveen hirren ja puun nostalginen, ihana tuoksu. Tuntuu hyvältä.
Kunpa pääsisi kotiin toisen sydämeenkin. Että voisi olla täysi, täydennetty. Saattaa olla hetken kohtaamisia, hetken toivoa, ei mitään mitään. Ikäväkin, mennyttä joka olisi voinut olla muttei ollut, vaikka yritin niin kovasti. Ikävä sitä kaikkea hyvää joka oli. Oli sitä, paljon. Ja kuitenkin kaipasi jotain, jota puuttui. Niinkö aina käy. Eikö voisi löytää. Toivon.
13 kommenttia:
Tuo kotiintulon tunne on niin suloinen, kun tulee sinne mikä tuntuu oikeasti kodilta. Minäkin tulin äidin luo että saisin hiljaisuutta ja kotiinpaluun, lapsen otin mukaan kylläkin.
Ja tuosta sydämen löytämisestä: Että ehkä täytyy joskus etsiä sieltä, mistä ei usko löytävänsä. Ja että ehkä, kun osaa jo tuntea kodin tunteen, osaa jo avat sydämenkin, täydentyä keskeneräisyydestä huolimatta.
Mimmi, aivan, ja on hyvä välillä vähän käydä muualla, että näkee asiat palatessa ehkä taas hieman eri silmin. Jännästi sanot tuosta, mistä ei usko löytävänsä... Hmmm. Totta. Luulisin, että ehkä olen jo saanut avaimia sydämen avaamiseen.
Minä olen kulkurin vaimo, koskaan ei ole ollut pysyvää kotia missään. Masennus ja levottomuus on ajanut paikasta toiseen ja aina olen luullut, että tässä on hyvä ja tähän jään. Niin on nytkin, tämä on hyvä ja tähän jään. Ajatuskin muutosta ja kodin etsimisestä pelottaa ja ahdistaa, mutta syvällä sisimmässä kuitenkin tiedän että kohta on taas lähdettävä, tai vaihtoehtoisesti jäätävä yksin.
Pidän kiinni tästä kodikkaasta tunteesta, kodin vanhojen seinien tuoksusta, narisevista lattioista ja kätken mieleni sopukkaan kaiken kauniin ja hiljaisen. Miksi kuitenkin unohdan, kuin säästääkseni itseäni tuskalta.
elina, ehkä kotia ei teekään sen pysyvyys tai vaihtuvuus, vaan se hetki, juuri nyt, kun tuntuu kodilta? Ehkä koti voikin olla eri paikoissa, jos on sydämessään kodissa, löytänyt kodin sisältään?
Heipsista! Tulin piipahtamaan :)
Kauniisti olet osannut kirjoittaa, kodista ja löytämisestä...Toivoa on aina...siellä metrossakin ;)
Osaat kauniisti kuvailla tunteitasi, sekä äidin luona olosta että kotiinpaluusta. Tekstiin voi ihan eläytyä. Voi, kaipaisin kovin juuri tuollaista pysähtyneisyyttä jossakin "poissa"!!
Koti on niin rakas, mutta poissaolokin tekee välillä hyvää..
Home is where your heart is.
Ja löytää voi. Vaikkei, ja usein juuri silloin kun ei, etsi.
Krista, kiva kun tulit käymään! :) Kiitos. Ja onhan se niin, että niin kauan on toivoa kun on elämää, ihan joka paikassa ;).
Hymytyttö, kiitos. Jos vain voisit lähteä johonkin käymään, vaikka yhdeksi yöksi matkalle?
Hiutale, aivan ja juuri niin :).
Ihan hymyilyttävän hyvä ajatus, että kotisi oikein erityisesti tuntui kodilta. Turvallinen rauhoittava kokemus varmaankin :)
Niin, minäkin ajattelen, että koti on pitkälti olotila. Sen voi löytää tai menettää. Se ei tule eikä sitä voi pitää väkisin, kuten ei rakkauttakaan. Sen saa elettäväksi.
Kaunis kirjoitus. Jäin pohtimaan omiani.
Minulla oli kerran paikka, jonne palatessa tuntui kutkuttavasti kodilta. Sen sahanpuruinen tuoksu ja se jokin, joka siellä oli.
En tiedä selviänkö koskaan päätöksestäni myydä se pois. Ehkei minun pidäkään selvitä siitä.
Minulla on erityisesti tänä keväänä kipu siitä, että haluaisin niin löytää kodin toisen sydämestä.
Ruska, kauniisti ja hienosti sanottu, totta.
Junika, elämä on täynnä niin monenlaista luopumista ja surua, myös paikoista ja taloista. Ehkä ajan kanssa selviää, kyllä varmaan, vaikka haikeus jääkin. Sydämen kotia joutuu aina pohtimaan paljon: onko ja säilyykö se "itsestään", vai paljonko sen eteen tulee tehdä töitä, esim. suhteessa, joka on vaikeassa tilanteessa. Ei minulla ole vastausta, ei vain yhtä vastausta ole.
Sinä se saat minut usein sekä kyyneliin että hymyilemään.
Kotiin tulon tuoksu. Meillä vielä kolmen vuoden asumisenkin jälkeen juuri tuo vähän tunkkainen vanha puutalotuoksahtaa, vaikka on rempattu kaikki pinnat ja revitty kokolattiamatot. Ilmastointia juuri parannettiin, ehkä vähän helpotti. Olen hajuille tarkka.
eilen tänään huomenna, oi, kiitos. Luulen, että puutalosta ei koskaan saa "hajutonta". Toisaalta sellainen perinteinen tuoksu kertoo vanhasta ajasta, luonnosta. Tietenkin ilmanvaihto pitää olla kunnossa - jaa-a, enpä tiedä tästä talosta...
Lähetä kommentti