Ystävän kanssa totesimme, että lähes kaikessa (kognitiivisessa ja positiivisessa) psykologisessa kirjallisuudessa olipa kyse sitten masennuksesta, peloista, ahdistuksesta, fobioista, pakkomielteistä tai addiktioista toistuvat tietyt perusasiat: altistus, tunteiden torjumisen lopettaminen, pelkojen kohtaaminen, salaisuuksista luopuminen.
Asiat ovat paperilla aika helppoja. Ja elämäkin olisi. Että miettisi ongelmiin ratkaisuja. Ja tekisi sitten niin. Tiedän monta hyvää ja päälle päin helppoakin ratkaisua omaan elämääni. Mikä ihme siinä tekemisessä mättää. Haluaako pitää itsensä vangittuna ongelmiinsa tai huonoihin, elämää estäviin ja rajoittaviin tapoihinsa? Onko hyvän elämän eläminen ja muutosten tekeminen todella niin pelottavaa? Mikä hyvässä pelottaa?
Olen pikku apina, joka istuu tuolin alla sekavan kirjainkasan päällä. Suojasta tuolin alta en pois lähde, kirjaimia en sanoiksi saa. Katson vain jonnekin, jonne kaipaan, mutten uskalla.
Kuvat otettu Ismo Kajanderin näyttelystä, Galerie Forsblom.
Päivän pieni ilo: Ilot olivat jo pari päivää sitten, kun hanki kantoi pellolla auringossa sekä potkukelkkaa että suksia. Se oli kivaa.
16 kommenttia:
Pidän Ismo Kajanderin kollaasitaiteesta. Niistä löytyy katsojan silmin aina sopiva sanoma.
Nyt on tallainen välivaihe menossa luonnossakin, se tarttuu helposti mieleenkin.
Tihkuista, harmaata. Ilma kuin puuroa, jossa ei meinaa eteenpäin päästä. Jalat painavat tonnin, väsyttää vaikka on juuri nukkunut. Korvien välissä on jäänyt levy päälle. Ei hyvä - mutta toivottavasti taas ohimenevää!
Oletko muuten lukenut Linda Olssonin kirjan "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja". Fiktiivinen teos maalle muuttaneesta nuoresta naisesta, joka ystävystyy naapurissa asuvan vanhan naisen kanssa. Ekat sata sivua luettu nyt lähes hurmiossa. Huikeaa tekstiä, jossa useita tasoja.
arleena, minäkin pidin näyttelystä, vaikkei se kovin laaja ollutkaan. Taisi itse taiteilijakin olla paikalla viimeisenä näyttelypäivänä, charmantin oloinen mies. Tuollaiset teokset ovat todella miettimään laittavia, moniulotteisia. Pidän.
Mirka, ei tämä räntä- ja vesisade kieltämättä kovin innoittavaa ehkä ole. No, auttaa sekin vähän, kun saa marista blogissaan ;). Kiitos kirjavinkistä, tuohan on pakko lukea!
No, ei se aina se parisuhdekaan tarjoa sitä, mitä se unelmissa on, eli tuota jakamista ja toisten positiivista eteenpäin potkiskelemista.
Kai sitä vain jotenkin pitäisi opetella hyväksymään elämä sellaisena kuin se tässä hetkessä ilmenee ja luvata itselleen, että tekee asioita, jotka mahdollistavat paremman huomisen.
Itse puhuin terapeutilleni jonkinlaisesta tilanteeseen tyytymisestä, kun en oikein osannut paremmin kuvata. En tarkoita sillä alistumista tai lannistumista, vaan sitä, ettei rimpuile eilisen ja huomisen suhteen... ja vaikka tämä hetki ei itsessään olekaan unelmaelämää, niin se, että yrittää näissä olosuhteissa vain tulla toimeen läsnäolevien asioiden kanssa, auttaa jollain tasolla löytämään balanssin...
Itse nautin tällä hetkellä yksin elämisestä siksi, että on tilaa omille ajatuksille ja itselle.
Tuli Allergia ja astma -lehti, jossa oli haastattelu psykoterapeutti Juhani Laaksosta. Hän sanoo: "Ainoa tie pysyvämpään hyvää oloon on luopua hyvän olon tavoittelusta. Jos yritämme kontrolloimalla vähentää kielteisiä tunteita, saamme niitä vain lisää. On hyväksyttävä kaikenlaiset tunteet. Mielen taitojen keskeinen idea on kohdata epämukavuutta uudella tavalla: levollisesti, hyväksyvästi ja myötätuntoisesti. Tärkeämpää kuin hyvät tunteet on kaken taustalla oleva hyvä tahto. Tietoinen pyrkimys asennoitua uudella tavalla, välittää itsestään myötätuntoisella tavalla."
En tiijjä mitä tuosta ajattelisi. Teki vain mieleni toivottaa sulle hyvää kevätäiväntasauspäivää ja kiittää kun kirjoitat kaikista tunteista ja elämästä niin kuin ne ovat. Ja kuvista. Saan aina paljon.
Minulla kevät kaikessa ihanuudessa tuo myös levottomuuden. Ja vaikka maalla asustan niin lapsuudenmaisemiin mennessä se saa aikaan ihmeellisen haikueden ja halun muuttaa lapsuuden maisemiin, vaikka tiedän että se on erittäin epätodennäköistä lähivuosina.. Ehkäpä sitä ei vain ole löytänyt "kotiaan", onneksi on tämä blogi =)
junika, eipä tietenkään parisuhde, joka ei ole hyvä, tarjoa sitä, tai muutenkaan. Ei kukaan toinen voi pelastaa minua, löytää minulle hyvää oloa. Pohdin oikeastaan vain sitä viime aikoina, että olen koko elämäni aikana sulkenut jollain tavalla itseni muiden ulkopuolelle, ja että se ei ole hyvä, ja se on turhaa pelkoa. Tuo on niin totta, että lupaisi ja tekisi niitä asioita juuri, josta tietää tulevan hyvä hetki nyt ja tulevaisuudessa. Ja että olisi nyt, ei huomenna tai eilen.
Niina, yksin olemisessa on todella paljon hyvää ja hienoa. Ja viihdyn harvinaisen hyvin yksin ja nautin siitä. Mutta sitten kun tuntuu, että on ollut lähes koko elämänsä yksin, alkaa oivaltaa, että toisen kanssakin olisi mukavaa. Edes välillä, vaikkei asuisikaan yhdessä.
Lastu, kiitos hyvästä lainauksesta. Tuossa sivupalkissahan minulla on samankaltainen mietelause. Kiitos Lastu kovasti, kun kiität siitä, että kirjoitan kaikista fiiliksistä. Viime aikoina on alkanut tuntua, että ruikutan vain samoja juttuja, ja karkotan lukijat ja kommentit, mikä varmaan osin onkin totta. Mutta toisaalta, tämä on minun blogini ja taitaa se avautuminen kuitenkin jotenkin auttaakin, kun purkaa tunteita. Ja eihän kellään kai tosiaan ole aina niin auvoisaa ja silkkaa mielenrauhaa. Jokin muutos pyrkii nyt selvästi esiin, tunnen sen.
Kati, kiitos :). Jokin haikeus minuunkin varmaan tuli käydessäni kaupungissa. Erinäisistä syistä.
Ihan samanlaisia mietteitä täälläkin. Kiitos kun laitoit ne sanoiksi. Tällä hetkellä on hyvä olla yksin. Ei jaksa nyt jakaa mitään.
Voi et sinä ruikuta samoista asioista! Itselläni ollut jonkinmoista väsymystä ja alakuloa, siksi en ole jaksanut kommentoida vaikka aina luenkin kaiken.
Minulla toivomus puolestani päästä tästä parisuhteesa, joka on ihan kuollut. Saisi vain repäistyä itsensä tästä ja uskaltaisi. Eniten pelottaa kaikki taloudelliset asiat (lasten yksinhuoltajana) ja käytännön järjestelyt. En tiedä teenkö sen nyt vai parin vuoden päästä, mutta sen tiedän, että teen.
Missä on se luvattu auringonpaiste???? Pelkkää harmaata taivasta. Böh. Taidan syödä jälkkäriksi jäätelöä ; )
Minna
..mihin se minun kommenttini hävisi.. heitä tämä pois, jos tulee nyt kahteen kertaan.
Pidän noista kuvista. Harmi, kun gallerioissa kiertelyni on jäänyt. Ei ole jaksanut, tai parempana hetkenä muistanut. Olisi ollut hyvä tuokin näyttely nähdä. Kiva, kun laitoit kuvia.:)
Minä tietäisin sellaisen negatiivisesti eteenpäin potkiskelijan ;) ..on ne vaan rasittavia!
Olen miettinyt tässä hetki sitten, että miksi minä olen oikeastaan masentunut? Tuo kysymys on tullut eteen, silloin kun on ollut paljon tekemistä ja paljon sosiaalista kanssakäymistä. En osannut vastata kysymykseeni. Nyt ajattelen, että alitajunta tekee työtään. Sosiaalisuus vie minulta hirveästi voimavaroja. Ei olisi jaksanut, mutta ajatteli, että jos nyt vielä tämän päivän. Onneksi nyt ei pidä olla niin sosiaalinen.:)
Et sinä minunkaan mielestäni ruikuta samoista asioista. Masennus on muutakin, kuin tekemistä ja olemista ja tuntemista. Se on myös fysikaalista. Se on kemiaa. Se on aivojen välittäjäaineiden ja ties minkä aineiden epäsopiva suhde. Ei sitä kukaan ”terve” ymmärrä. Joku saattaa ymmärtää paremmin ja, joku nakuttaa kuten se negatiivinen eteenpäin potkija.. :(
Ihana auringonpaiste, mutta minä olen vain minä. Joskus (vai aina?) hyvin negatiivisesti ajatteleva ja keskusteleva, mutta silti minä. Kuka se minä sitten onkaan ja pitääkö sitä niin kauheasti ajatella.. Olisinpa selkeä. Mutta ihminen ei taida toimia, niin kuin sääkartta, vaikka kyllä sekin paljon vaikuttaa.
Paula
Nalle, voimia sinullekin! Kyllä se tästä. Jos vain saamme tehtyä pienen askeleen kerrallaan. Ompelin äsken aamutakin irronneen niskalenksun. Sitä ennen se lojui ympäriinsä monta päivää, kun ei naulakkoon saanut. Tuli hyvä fiilis noinkin pienestä asiasta, että sai jutun tehtyä, ja aamutakin naulaan. Siitä se lähtee.
Minna, kiva kuulla jos ei tunnu ruikutukselta. Tätä alakuloa taitaa edelleen olla liikkeellä enemmänkin. Huhtikuu on kuukausista julmin, sanotaan; katsotaan. Ei oo! sanon minä :). Ikävä kuulla parisuhteestasi. Oletteko yrittäneet parantaa sen tilaa? Vaikeita asioita nuo ovat, varsinkin kun on lapset ja asunnot ja kaikki. Voimia!
Paula, minäkin olen miettinyt paljon masennuksen syitä, ja tullut nyt empiiristen tutkimusteni jälkeen siihen tulokseen, että se on hyvin pitkälle juuri kemiaa, kuten sanot. Serotoniinit sun muut. Ja olen aika hyvän paketin sen itsehoitoon löytänytkin, kirjoitan siitä joskus koosteen. Miksi ne fiilikset siitä huolimatta sitten ajoittain iskevät, johtuu muutamasta asiasta. Huomaan heti, jos olen jättänyt ottamatta jotain vitamiineja tai liikkumatta tai syömättä kasviksia hedelmiä ym. Ja ongelmat ja kolhut ihmissuhdeasioissa, ihan pieneltäkin näyttävät, tuntuvat joskus yllättävän pahalta. Erakoituminen ei ole hyvä asia, siis henkisesti ja sosiaalisesti erakoituminen. Täällä on ihan hyvä asua, ei se sitä ole. Kova stressi ja paine työelämässä ei tehnyt hyvää, väärässä elämässä olemisen tunne. Mutta taitaa siis olla niin, että minussa on jokin synnynnäinen alttius masennukseen ja sen kanssa pitää vain yrittää pärjätä. Nykyisin on jo paljon parempi, nuorempana oli ihan kauheita kausia välillä. Kirjoitat, että olet negatiivinen? Tunnistat sen? Siitä ehkä kannattaisi päästä pois? Oletko lukenut Martin Seligmanin Optimistin käsikirja -kirjan? Se voisi olla isoksi avuksi. Iloa kevääseesi, kiva kun kommentoit taas.
Nettiyhteys tökkii, mutta kokeillaan onnistuuko kommentointi.
Sinullahan on selvästi kaupunkikrapula, kerralla niin paljon tapahtumaa, elämää ja sulateltavaa.
Yliannostus ihmisiä.
Mietin ajatuksiasi ihmissuhteista.
Ehkä perfektionisti vaatii myös niissä itseltään , ja ehkä myös toiselta, liian täydellistä suoristusta ja suhdetta.
Vaikka tietääkin ettei se ole mahdollista.
Mutta kyllähän suhteen silti täytyy tuottaa enemmän iloa kuin huolta ja pahaa mieltä.
Toisaalta itsekin myönnän että iän myötä omalle reviirille on aina vain vaikeampi laskea ketään, tai sovitella tapojaan toisen arkeen.
Tasapainoilua omien ja toisen toiveiden välillä, välillä kolisee ja välillä onnistuu.
Mutta huomiseksi luvassa hankikelejä, nautitaan!
Mk, mielenkiintoisia ajatuksia. Ehkä en saanut yliannostusta ihmisistä, vaan päinvastoin. Oli mukava tavata ihmisiä. Kohtasin kaksi tuntematonta, jotka tekivät pienessä hetkessä vaikutuksen, ja ehkä minä heihinkin. Katseita ja päänkääntämisiä vielä perään. Punastumisia ja satunnaisia kosketuksia, jotka polttivat. Sellaista tapahtuu kuitenkin ainakin minulle aika harvoin, eikä varsinkaan täällä pikku paikassa, jossa en näe ketään eikä ole ketään ketä katsoisi kahta kertaa, vapaata nyt ainakaan. Tuli ajatus, että kaupungissa olisi enemmän mahdollisuuksia, tekemistä, näkemistä, kokemista. Toisaalta, kun siellä asui, ei se ehkä ollut sen ihmeellisempää. Tosin en ole asunut siellä näin hyvävointisena pitkään aikaan. Ja kaipaan nyt kaikenlaista sosiaalisuutta, seuraa, ystäviä, tapahtumia.
Kyllähän perfektionismi varmasti suhteisiin vaikuttaa. On jättänyt, mutta myös tullut jätetyksi. Olen luullakseni kuitenkin oppinut aika paljon viime vuosina. Tajuan, ettei ole eikä tarvitse olla "täydellistä". Minun tai toisenkaan, tullut armollisuutta ja inhimillisyyttä. Mutta tietty ymmärryksen ja kommunikaation taso on oltava, kaikissa läheisissä suhteissa. Muuten jää ihan torsoksi toisen kanssa. En voi olla vain puolikkaana tai sen alle. Jos puhettani ei kuulla tai ymmärretä. Siitä oli kyse. Ja sitä ei voi muuttaa. Toisen tai omaa perusolemusta, persoonallisuutta. Niin surullista kuin se onkin.
Jään odottelemaan koostetta.:)
Taidan tietää tämän olotilani syyn= PMS.:( Silloin tekee mieli hautautua pois maailmalta, kun masennuksen lisäksi tunteet heittelevät vielä voimakkaammin ja nopeammin, kuin yleensä.
Tuo väärässä elämässä olemisen tunne on ollut minullekin tuttua. Onneksi vihdoin masennuksen johdosta ymmärsin, että elän elämää jota en halua.:)
Niin en tiedä, onko se negatiivisuus yhteydessä kuun kiertoon, vai olenko sellainen aina. En ole asiaa hirveän tarkasti ajatellut. Satuin vain olemaan äärimmäisen negatiivisen ihmisen vaikutuspiirissä, joitakin päiviä sitten ja hän kyllä imi negatiivisuudellaan kaiken energian minusta, vaikka kuinka taistelin vastaan.
En ole lukenut kirjaa ja lukemattomien kirjojen listani senkun kasvaa..;) Ei vaan tahdo jaksaa lukea.
Toisaalta oli vuosia, jolloin olin pirteä ja "yli" iloinen koko ajan. Yritin kai sillä peittää jotain. Se ei ollut enää luonnollista ja sitten tulikin masennus. Ehkä etsiskelen tässä jotain kultaista keskitietä? Naamani ei ole enää yhtä hymyä. Jossain vaiheessa se näytti pelkkää murheellista viivaa ja nyt en oikein tiedä mitä se milloinkin näyttää. Ehkä todelliset kasvonsa?
Minun elämässäni on kai tapahtunut niin paljon hylkäämistä, pahaa ja negatiivista, että toipumiseen ja kaiken käsittelyyn menee paljon aikaa. Että olen se, joka haluan olla. Että olen se, joksi haluan tulla.
Ehkä minullakin on jokin synnynnäinen alttius masennukseen. Oli minullakin melkoinen nuoruus ja masennuskin on elämässäni jo toista kertaa.
Kyllä minä täällä aina käyn katselemassa. Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi!:)
Paula
Paula, minäkin joskus huomaan PMS:ää, onneksi se ei ole koskaan ollut kauhean pahana. Totta, että masennus tulee usein myös syystä, reaktiona johonkin ja haluaa kertoa meille jotain. Hyvä jos olet päässyt pois negatiivisen ihmisen piiristä, se voi olla todella raskasta ja syövyttävää. Minäkään en jaksanut ennen lukea mitään, nyt hukun kirjoihin, sänkykin niitä täynnä ;). Erilaiset oppaat ym. ovat antaneet minulle nyt tosi paljon, tuntuu että oikeasti pääsee eteenpäin, oivaltaa ja oppii. Kiva jos tykkäät teksteistäni :).
Lähetä kommentti