Nalle Puh ja kevättulva

Keväisenä päivänä Pellon pientareen emäntä huomasi, että tietotyöläisestä oli tullut tietyöläinen.

Joka päivä aamiaisen jälkeen hän lähti liikkeelle. Mukanaan hänellä oli teräslapio, kaksi koiraa, Nalle Puh ja Tao. Jaloissaan vihreät kumisaappaat ja päässään pipo, joka hiipi vähitellen salaa ylös päälaelle ja törrötti siellä hassusti pystyssä. Se ei emäntää haitannut, koska katsojia ei ollut, eikä pellolle saapunut töyhtöhyyppä ollut siitä järin kiinnostunut, kiljui ja pyrähteli vain luontaiseen tapaansa.

Kevättulva oli saapunut Pellon pientareelle ja asia luonnollisesti vaati toimenpiteitä. Sulava lumi ja sateet saivat ojat tulvimaan ja hiekkatien pehmeäksi, halkeilevaksi ja upottavaksi massaksi. Tähän aikaan vuodesta monet ojarummut olivat vielä jäässä, eikä vesi päässyt virtaamaan kuten sen kuului. Naapurin isäntä oli tehnyt parhaansa ennen matkalle lähtemistä, mutta tämän viikon saivat naiset hoitaa tietä.

Ensimmäisenä päivänä satoi runsaasti. Pellon pientareen ja naapurin emäntä huomasivat tien olevan veden vallassa. Niinpä he kaivoivat syvään lumeen monta monta metriä pitkän ojan, jota pitkin vauhdilla vellova vesi saatiin ohjattua omalta tieltä metsätien ojaan. Pientareen emäntä katsoi ihaillen, miten häntä yli kaksikymmentä vuotta vanhempi nainen lapioi painavaa lunta ihan yhtä reippaasti kuin hän itsekin. Hiki virtasi ja naamat punoittivat terveesti. Välillä levättiin hetki ja nojailtiin lapioon, turistiin pari sanaa.

Miten tyytyväisiä he olivatkaan urakkansa jälkeen! Leveä hymy viipyi molempien kasvoilla, ja vielä kahvipöydässäkin he tokaisivat taas kerran, että olipa hienoa, että saatiin se oja kaivettua. Kylläpä oli hyvä, että juuri niin keksittiin tehdä.

Pientareen emäntä tallusteli joka päivä hiljalleen saappaissaan tiellä, nautiskeli auringon lämmöstä tai sateen ropinasta, mistä kulloinkin. Huolellisesti hän tarkasteli heidän kaivamiaan uomia, joista vesi virtasi pois tieltä. Hän tunsi tyytyväisyyttä, kun jokin kohta tiestä oli jo kuivunut ja ura oli jäänyt tarpeettomaksi. Hän kaivoi uusia reikiä tien varteen ja avasi lapiolla väylän auki ojaan. Katsoi, lähtikö vesi virtaamaan ja mihin suuntaan. Välillä pyyhkäisi kädet housuihinsa, hiekkaahan se vain oli.

Vesi ei häntä totellut, se oli suuri mysteeri, täynnä omaa voimaansa ja omia lakejaan. Joskus se lähti väärään suuntaan, joskus taas ei piitannut hänen kaivauksistaan tuon taivaallista vaan jäi seisomaan itsepintaisesti paikalleen. Hän tunsi suurta iloa, jos vesi kirmasi iloisesti juuri hänen tarkoittamallaan tavalla, kohti isoa ojaa, jonka pauhun kuuli kauas. Emäntä ymmärsi, miksi pikkutytöt ja -pojat keväisin jaksoivat olla ulkona tuntikausia, kurahousuissaan keppiensä ja kaarnaveneidensä kanssa. Tosin hän ei ollut ihan varma, mitä lapset nykyisin tekivät; kovin usein niitä ei enää näkynyt laumoina ulkona, juoksemassa ja leikkimässä.

Myös koirat osasivat arvostaa emäntänsä askareita. Saihan silloin rauhassa haistella mistä halusi, kurkistaa kummallisiin kuoppiin, ajaa tassulla takaa vedessä liikkuvaa puunpalaa. Olla ulkona tuntikausia, istua, juosta tai leikkiä. Kuunnella hetken korppien ääntä, klok klok klok ne sanoivat.

Pellon pientareen emäntä alkoi näiden päivien aikana oivaltaa asioita. Lapio on hyvä toveri. Että parasta aikaa on se aika, jonka ei edes huomaa kuluvan. Että veden solina on kaunis laulu. Että kun ei ole kiire, saa aikaan enemmän. Tyhjentämällä pään ajatuksista täyttyy. Urakan jälkeen on hyvä ottaa nokoset. Että todella, yksinkertainen on kaunista ja vähemmän on enemmän.

Emäntä tuli sisään ja riisui pois kosteat vaatteensa, laittoi kuivumaan. Lämmitti lohikeittoa, jota näytti riittävän aina vain. Hän tiesi, että keitto olikin Taikakattilassa, josta riitti juuri sopivasti tarpeen mukaan, tulvamotissa yli pyhien. Ja tiesi hän senkin, että jokainen päivä voi olla Taikapäivä, jos vain muistaa pyytää seurakseen Nalle Puhin ja Taon.