Kylä juhli, minä mukana. Iloinen vaikka väsynyt monta päivää juhlan jälkeen. Mukavia ihmisiä, innokkaita keskusteluita, uusia yhteyksiä, palavia puita, karaokea ja punaviiniä. Minä kuuluin joukkoon, minusta pidettiin ja minua toivottiin, mukaan, kylään.
Välillä kaipaan kipeästi ihmisten ilmoille, säpinään, kaupunkiinkin. Mutta kun kävelen sateessa pellolla, näen pilvet ja linnut ja kaiken tämän tilan, en kaipaa enää. Täällä olla, tänne palata. Käydä voi hälinässä, mutta täällä sees.
10 kommenttia:
Ihana kuva, ja ihanat tunnelmat.
Paitsi se rapina - töissä yksi oli jo eksynyt sisälle.
Kyllä se syksyä tekee. Villasukkien ja kynttilöiden kanssa saa taas kohta nauttia :) Nuo hälinästäpoistumistiet on minunkin mielessäni ollut nyt aktiivisesti. Elämä on liian arvokasta siihen, että antaa hälinän pilata ja sekoittaa sitä.
Jännä, miten hirsimökki viilenee hetkessä, vaikka ulkona vielä ei olisi edes kylmä. Huomasin ilmiön viime viikonloppuna. Mun kaveri arvosteli mun mökkiprojektia ja sanoi, ettei itse voisi olla mökillä paria päivää kauempaa, tarvitsee ihmisiä ympärilleen. Sanoin vähän hölmistyneenä: rakas ystävä, sitten voi hypätä autoon tai bussiin ja mennä ihmisten ilmoille, so simple! Itse kyllä huomaan kaipaavani mökille aina vain useammin, mutta mökiltä harvoin kaipaan kotikotiin. Ja ihana, että kyläläiset ottivat sut vastaan, se ei aina maalaiskylässä ole itsestään selvää ennenkuin on paikkansa yhteisössä lunastanut. (tulipas superpitkä kommentti :))
Mk, kiitos. Kyllä täälläkin ulkoseinässä jo viime yönä rapisi... Ja muutenkin alan kuulla ääniä... ;).
Ruska, tekee kyllä. Mieli ja aivot kaipaavat välillä vaihtelua ja eri tempoja, mutta jatkuva liian kova tempo stressaa ja stressi taas kroonisena on vakava ja vaarallinen tila, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Hanni, sanos muuta, kesän sisälämpötila 33C laski ilmojen viiletessä tosi nopeasti 18C:een. Sama se mulla, että enemmän olen aina kaivannut mökille ja tosi harvoin sieltä pois. Kai se on luonnekysymys, kaikki eivät viihdy yksin ja maalla. Sitten kun olen ollut erakkona muutaman kuukauden, alkaa vähän kaivata jotain happeninkiä. Kyläläiset olivat enimmäkseen entuudestaan tuttuja, onhan mulla ollut tämä paikka jo monta vuotta, mutta heitä tulee vain niin harvoin missään nähtyä (en tajua, missä niitä näkisi, kun en käy paikallisella huoltsikallakaan kahvilla enkä mä niitä kaupassa näe...). Ja tänne saa kyllä mieluusti jättää pitkiä kommentteja :).
Vaikutat niiin tyytyväiseltä, että alkaa tehdä mieli maalle... :-)
Voi, miten ONNELLINEN postaus, hyvä niin! Sait miettimään onnea, kiitos!
Onpa ihana kuva. Minäkin säästän sähkössä ja lämmitän puuhellalla, kun kylmenee lämmitän lisäksi uunia. Jos vain mahdollista, yritän pärjätä näillä koko talven. Eräs ystäväni pärjää talvisin 15 asteessa. Minulle liian askeettista.
Sama tunne tulee aina Helsingissä käydessä; kiva käydä, mutta en voisi asua siellä.
Täällä viisinkertainen onni: emo + 4 kissanpentua hoidossa. Kaksi toivottavasti jää.
Ihanaa syksyistä viikonloppua.
Linnea, heh, on niin ihanaa, kun nuo pellotkin on nyt puitu ja niillä voi taas kävellä, koiratkin niin innoissaan.
Taivaanrannan maalari, kiitos! :)
Niina, kiitos. Puulämpö on niin miellyttävää ja sillä ainakin itse näkee heti paljonko puita kuluu ja säästääkin. Minulla on nyt 17C, pikkasen liian vähän, mutta menee :). Eiköhän sen nuohooja pian tule.
Nalle, juuri niin. Voi että kissanpentuja!! Ja saat kaksi, ihanaa.
Toivotan hiukan myöhässä syntymäpäiväonnea! Minussa on tuo sama kahtiajakoisuus, että kaipaan ihmisvilinään ja sitten en vaan avaraan tilaan, maisemaan. Tähän aikaan olisin mieluusti katsomassa peltoja (ja merenrantoja, niitä sellaisia ei-uimarantoja). Kaikki aamutuoksutkin ja ensimmäiset viileät, kuuran rapsahdukset. Tässä on metsä ihan vieressä, tänä vuonna saimme pikkulinnut (pihassa alkaa olla niille jo viherkätköjä). Kyllä ihminen voi tulla pienestä iloiseksi!
Lähetä kommentti