Putoilee

Juoksulenkillä koirien kanssa. Joka puolelta putoilee märkää lunta, nyt ei tee mieli mennä metsään. Eilen illalla tömisi ja jyrisi, koirat tarhassa melkein ensimmäisen katolta putoavan lumikuorman alla (hölmö minä). Illan pimennyttyä paukkui ja narisi, hiukan melkein pelotti kestääkö katto, myös koiria. Onneksi ennen vanhaan talojen katot tehtiin niin kalteviksi, että (pelti)katto tiputtaa lumet itse pois. Nyt on enää yksi pieni lumimatto toisella puolella kattoa. Tosin nyt huomaa, että katon lämpöeristyskin on kadonnut.

Eilen lämmitin saunan. Sauna on minulle sellainen mielialamittari: jos lämmitän sen, voin hyvin. Sain myös värjättyä hiukseni, pois ruma hirveä juurikasvu. Käytän pois vanhat värit säästösyistä ja tämä oli niitä vaalentavia, joista tulee punertavan kusenkeltainen sävy, pöh. Olen kerran aiemmin leikannut (onnistuneesti) itse hiukseni ja niin tein taas eilen. Tosin nyt ei ollut peilikaappia, vaan liian kaukana oleva kokovartalopeili, en oikein nähnyt kunnolla, oli hämärää ja parisen viinilasillista ennen leikkaamista ei sekään ehkä edistänyt hommaa. Monta senttiä lähti latvoista, takaa leikkasin näkemättä. Nyt on toinen puoli hieman toista lyhyempi. Ehkä menen sittenkin sille kampaajalle... ;).

Ihan yhtäkkisesti olen alkanut haaveilla lyhyistä hiuksista. Outoa muuten, että monen miehen mielestä se on ehdoton no-no! Ongelmanani on harvinaisen korkea otsa kapeissa kasvoissa, ja hiusraja iän myötä vain nousee. Ja kun keskellä otsaa on vielä pahanlaatuinen pyörre, ei otsatukkaa voi harkita. Nuorena minulla oli vuosia lyhyt tukka, ihan siili, ja sitähän pitää sitten olla kynimässä koko ajan. Jotenkin vain haluaisi "vapautua, keventyä" näistä ohuista päätä myöten roikkuvista haituvista. Jos tietäisin, että jokin helppohoitoinen (en todellakaan laittele tukkaani) lyhyt malli oikeasti sopisi minulle, leikkaisin luultavasti. Eilen käteni olivat viittä vailla, etteivät ottaneet kiinni letistä ja leikanneet sitä poikki. Tiedättekö tunteen, kun tekisi mieli tehdä jotain ihan höhlää, villiä, uskaltaa. No, sain pidäteltyä mielihaluni ja olen edelleen pitkätukkainen.

Päivän pieni ilo: Vuorokausirytmini ovat taas kunnossa ja herään aamulla ajoissa. Olen huomannut, että aikaisin nouseminen pitää myös mielialan paremmassa kunnossa.

Tavallisen ihmeellinen

Tavallisen ihmeellinen päivä.

Ihan vain siitä, miten katsoo.

Nyt hiukan taipumus, katsoa taakse

surumielin. Sitä tyttöä.

Ehkä hyvä, ymmärtää ja suojella.

Ja sitten päästää irti.

Rykelmä

Nainen vaeltaa kirjastossa, poimii mukaansa kirjan sieltä, toisen täältä.
Selaa. Pehmeinä jotkin muistot, toiset äkkinäisen surumielisinä.
Melankoliaa, kaipuuta. Vierauden tunnetta. Yksinäisyyttä.

Tyttö, joka rakasti kirjastoa. Pieni sekainen huone, täynnä kirjarykelmiä.
Kaikki, nyt olen lukenut kaikki kirjaston kirjat, ne lasten ja nuorten, sanoo hän.
Ethän toki, ei se voi pitää paikkaansa! Kyllä, jokaikisen. Minulla on vihko.
Kysy mistä kirjasta vain, minä kerron, muistan ne kaikki. Mielelläni suosittelenkin - mitä saisi olla?

Tyttö teki läksyt, sai hyviä numeroita. Fiksu mutta jotenkin hieman erikoinen.
Mikset mene ulos ystäviesi kanssa niinkuin veljesi, kysyy isä. Keiden ystävien, miettii tyttö.
Eivät ne minua ymmärrä enkä minä niitä. Sielunsisareni ei vielä ole saapunut, odotan haaveilen iltaisin.
Kirjat, ne ovat ystäviä, kirjarykelmät suojamuureja. Lukee viisi tyttökirjaa päivässä, niihin pakenee.

Ei tiedä uskoiko kukaan, että kaikki lukenut. Huomasi, katsoivat välillä oudosti,
kun hän hyväili kirjojen rivistöä, kertoi innokkaasti mikä elämä niissä sykki, missäkin.
Sai luvan siirtyä aikuisten puolelle. Täynnä kunnioitusta, juhlallisesti hän seisoi
tuntemattomien hyllyjen ääressä. Uusi aikuisten kirjastokortti poltti taskussa.
Punainen poni. Sen hän lainasi. Sopivan ohut, ja hän piti hevosista.

Pakenemista hän harrastaisi myöhemminkin.
Pakenemiseen hän melkein tuhoaa itsensä. Monen monta tapaa siihen keksii.

Nainen lainaa kaksi kirjaa, palauttanut kolmannen takaisin hyllyyn. On jo tarpeeksi.
Yrittää vaihtaa joskus lauseen kirjastonihmisen kanssa kirjasta. Hämmästyy kun toinen ei ole lukenut,
varattua ja ylistettyä kirjaa. Haaveili itse aina tyttönä kirjastontädin työstä.

Saisi lukea kaikki maailman kirjat. Melkein kuin eläisi itsekin.


________________________
Runotorstai, valokuvatorstai

Kiitos

Kirjoitin eilen yli tunnin vastauksia kaikkiin edellisen postauksen kommentteihinne, jokaiselle erikseen. Mutta vastaukseni katosi taivaan tuuliin, ehkä kommentti oli liian pitkä - pitkä se nimittäin oli.

Mutta haluan sanoa vielä: KIITOS! Ette ehkä osaa aavistaakaan, miten tärkeitä ja voimaannuttavia kommenttinne ja sähköpostinne minulle olivat ja ovat. Ne saavat tuntemaan, että olen tärkeä, arvokas ja että minusta välitetään. Että en ole yksin, että kuulun johonkin.  Että saan olla myös heikko ja pelokas. Kuten me kaikki. Olette ihania.

Nyt on jo oikein hyvä olo. Tie ja pihakin on aurattu; juoksin eilen tielle huitomaan, kun auramies tuli. Ettei vain aja ohi. Sanoin sijaisen sijaiselle, että lähetä terveisiä, että tämä pitää myös aurata. Enemmän kuin lumi minua masensi se jonkinlainen arvottomuuden kokemus, hylätyksi tulemisen tunne: enkö ole sen arvoinen, että pihani aurataan. Osui johonkin vanhaan ja syvällä olevaan. Tuskin auraaja pahaa tarkoittaa, kunhan on vain kiireinen ja ajattelematonkin.

Kyllähän huonoja päiviä vain tulee välillä, kaikille. Jakaminen ja puhuminen auttaa. Joskus vain pelästyykin, ei ole enää varma toivosta, kun huono olo on yllättävän vahva. Sekin on elämää. Ja sitten taas huomaa, että hyvin tästäkin selvittiin. Ja koko ajan paremmin. Halit kaikille, halauksenne ja voimanne tuli perille! Ja mustikkasopallekin tulen mieluusti :).

Päivän pieni ilo: Naapuri oli saanut traktorin käyntiin. Ja aurannut pienen väylän halliin, josta haen puita. Kiitos hänellekin. Ja lumikenkälenkillä tuli vastaan yläkuvan lumisydän. Se oli kiva :).

Motissa

Olemme motissa. Lumi on saartanut meidät. Yöllä raahustin koirien kanssa tiellä, lunta tuprutti ja sitä oli melkein pohkeisiin asti. Aura-autoa ei taaskaan näkynyt. (Juurihan hehkutin aiemmassa postauksessa, että on täällä sentään tiet aurattu...) Naapurin isäntä hoitaa yleensä auraustyöt, mutta nyt on traktoriin jäänyt epähuomiossa kesälöpöä eikä sitä voi käynnistää jos on liikaa pakkasta. Niinpä olemme riippuvaisia kauempaa tulevasta auraajasta, jolle asia ei oikeastaan edes kuuluisi, eikä taida kiinnostaa tämä parin talon tie. Ja jolla auraamista riittää muuallakin. Viikonloppunakaan ei päässyt mihinkään, ennen sunnuntai-iltaa.

Tämä auramies on jättänyt jo ainakin viisi kertaa minun pihatieni auraamatta, ja kääntöpaikan vaikka auraa muun tien. Minulle tulee siitä paha mieli. Tietäähän hän, että asun täällä. On siitä naapurin isäntä hänelle kuulemma sanonutkin, kun olen pyytänyt. Ei näytä auttavan. Onneksi lähdin eilen illalla myöhään postisiwaan viemään tärkeätä pikakirjettä, jotta virkamiehet voivat sitten vaatia minulta niitä tuhansia euroja. Jos olisin jättänyt sen tälle päivälle, en olisi päässyt postiin ja olisin myöhässä, auttamattomasti.

Motissa olen myös henkisesti. Jotenkin aika surkeana. Masennuspaskiainen on nostanut päätään, lymyiltyään takavasemmalla, nyt yllättävän isona, ja itkettää. Jaksan kyllä auttaa monia muita, mutta kuka auttaa minua. (Tosin eipä ole kai ollut tapanakaan pyytää apua...) Ihmissuhteet (eihän niitä juuri edes ole) persiillään, haluan ja en halua, ketä ja mitä. Taidan olla yksinäinenkin, vaikken sitä kai yleensä myönnä. Olen katkera siitä (kyllä, valitettavasti, tästä olen), että vaikka olen tehnyt kauheasti kaikkea, jättänyt uuvuttavan työn, toipuillut jo monta vuotta, liikun paljon, syön terveellisesti ja on E-EPAt ja B-vitamiinit ja D:t ja nyt mäkikuismat ja kaikki, silti en pääse depressiosta vapaaksi. Se on niin väärin. Haluaisin vain elää normaalia pientä vaatimatonta elämää. Jaksaa tehdä tavallisia asioita. Jonkun kivan kanssa.

Tällainen purkaus nyt sitten tässä. Ei ehkä viisasta. Ja anteeksi etukäteen, jos joltakulta nyt romahti jotain. Ei täälläkään nyt aina niin auvoista ja silkkaa mielenrauhaa ole. Mutta kaikki mitä olen kirjoittanut, on totta.

Kotona

       
      































      Kotona

• on aamulla makuuhuoneessa 15 C
• vintillä kolisee ja paukkuu kun ulkona tuulee
• lumi tunkeutuu sisään kylmään eteiseen
• on kaikenlaista vanhaa ja kaunista
• on kaikki vinksin vonksin ja mullin mallin
• odotetaan rakastavaa remontoijaa (ai minua vai?)
• huokuu sukupolvien historia ja sitkeys
• pönttöuuni on sydän
• on vanhat ruutuikkunat
• naapuri lukee postin tuodessaan postikorttini
• jääkaapin päälle on jäänyt yöksi suklaalevy, mutta sepä on tallella (hiiret ovat historiaa)!
• vuodenajat tuntuvat vuodenajoilta
• Sonera aikoo lopettaa laajakaistani (olen syrjäseudulla, ymmärrättehän?)
• talon myyjän veli on ihana vanha mies ja lupasi polttopuita ilmaiseksi jos ne loppuvat
• joku höhlä on joskus sutinut sinne tänne lateksia (ei paljoa)
• huomaa että kaikkeen tottuu (paitsi kyykäärmeisiin)
• näillä kuluneilla lattioilla on tepsutellut yhtä ja toista, suurta ja pientä
• tuvan hetekassa on vanha punaraitainen hevosenjouhipatja (jota pikkukoira repii)
• kaikki on nopeasti paksussa pölyssä kun vintiltä leijailee katonraoista purupölyä
• hirsiseinät kuiskivat minulle mukavia
• akustiikka on kuin tehty musisointia varten (pidetäänkö jamit?)
• oppii että vähempikin on paljon (tai enemmän?)
• on kovin onnellinen ja kiitollinen, että löysi ja sai tämän paikan

Pot pot potkutellen (katastrofileffan ainekset)

Kaivoinpa eilen esiin muutaman vuoden käyttämättä olleen timmin potkukelkkani! Sain huomata, että potkuttelu on sekä fyysisesti että psyykkisesti vaativaa... Sen lisäksi, että se kehittää tasapainoa ja koordinaatiota sekä aerobista kuntoa ja lihasvoimaa se saattaa kehittää myös kärsivällisyyttä ja hermoja - ainakin koirien(i) kanssa potkutellessa. Lisäksi potkukelkka on ekologinen kulkuväline: tuotanto ja käyttö kuormittavat ympäristöä hyvin vähän. Ja eihän kukaan ole kunnon maalainen/maallemuuttaja, jos ei potkukelkalla kulje!

Koirien kanssa ON mahdollista potkukelkkailla (vastaavasti kuin pyöräillä), tosin se näyttää vaativan hieman harjoittelua ja tarkkaavaisuutta. Koirani eivät vedä kelkkaa (siihen tarvittaisiin kunnon vetovaljaat) vaan juoksevat vieressä tai etuoikealla. Välillä ne vielä tulevat kelkan eteenkin, ja koko ajan saa tietysti olla skarppina, ettei vauhti nouse liian kovaksi tai kelkka törmää niihin. Niinpä tarvitaan nopeaa jarrujalkaa ja reaktiokykyä. Isoja alamäkiä en niiden kanssa laskekaan.

Alla "katastrofielokuva Potkuttajat pellon pientareella". Alku aina hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Tai jotain sinne päin ;). Juu, pikkukoira on aina täynnä energiaa ja (valitettavasti) suuntaa sen usein haukkumiseen ja riehumiseen. Joissain asioissa koulutus on näemmä mennyt pieleen tai jäänyt antamatta... Tosin kohtaus menee yhtä nopeasti ohi kuin tulikin. Ja toisaalta, onhan se mukava, että koirat ovat iloisia ja leikkisiä, iso ja vanhempikin. Kumma muuten, että aina kun sanon taikasanat "mennään takaisin" ja käännymme kotiin päin koirat sekoavat täysin ja alkaa videossa nähtävä riehuminen. Ilmeisesti kotiin vain sitten on mukava mennä :).

PS. Sorry videon kurja laatu. Se on kuvattu kännykällä, ja lisäksi elokuvaohjaajan työtä vaikeutti samanaikainen kelkan ohjaaminen, jarruttaminen ja hihnojen selvittely... Ja muuten, juu, mun ääni ei oikeesti oo yhtään tommonen! ;)



TV-vinkki: tänään tulee hyvä leffa:
Elokuva: Skagerrak (K13)
FST5 Klo: 21.30 Pvm: 20.02.2010
(Skagerrak, Tanska/Ruotsi/Iso-Britannia 2003, 104') Ohjaus: Sören Kragh-Jacobsen. Elokuva onnen löytämisestä silloin kun sitä vähiten odottaa. Rooleissa mm. Iben Hjejle, Bronagh Gallagher.

Tänään

Tänään

• kävin lumikenkäilemässä koirien kanssa
• huomaan, että meillä on samat polut metsäneläinten kanssa
• otan aurinkoa makuuhuoneessani
• söin pikkukoiran kanssa porkkanan
• mietin mitä ihmettä teen lumeen hautautuneen täyden lämpökompostorini kanssa
• olin sisällä t-paidassa ja kalsareissa
• kyllästyn omaan saamattomuuteeni
• mieleni tekee (taas) alkaa hatha-joogata
• pohdin syönkö liian vähän suhteessa liikunnan määrään
• haaveilen avarasta, siististä ja remontoidusta kauniista kodista
• tykkään räsymatoista
• venyttelen hieman ja hengitän syvään
• napsin manteleita, cashew-pähkinöitä ja goji-marjoja
• päätän olla positiivinen ja voida hyvin

Raha ja kohtuullistaminen (TV-vinkki)

Tänään Voimala-ohjelmassa mielenkiintoinen aihe:

Voimala

TV1 Klo: 22.00 Pvm: 17.02.2010

Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason? Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.

Näkyy luultavasti myös Ylen Areenassa ainakin viikon verran lähetyksen jälkeen, joten tsekatkaa sieltä jos itse ohjelma jää näkemättä.

Jälkipuheet:  Hieman sekava ja lähes ärtynyt olo jäi ohjelmasta. Oliko osallistujia liikaa, olivatko kysymykset liian hajanaisia, eikö asiassa pysytty vai eikö sitä löydetty...? Eihän kohtuullistaminen tarkoita sitä, ettei kukaan enää tee töitä. Että muututaan joogiksi ja luovutaan kaikesta maallisesta. Jotenkin jäin kaipamaan enemmän esimerkkejä kohtuullistamisesta käytännössä, jotta "tavallinen tallaaja" olisi saanut enemmän irti, mistä on kyse. Pohdintoja siitä, miksi ja miten ihmiset kokevat nykyisen elämänmenon raskaaksi ja miten kohtuullistaminen voisi lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta.

Jaakko Rytsölän kanssa puhuttiin, kuin jokaisen suomalaisen tulisi tietää tämän ökyauton entisen omistajan historia - sorry, ei nyt heti tullut mieleen, kuka tuo mies on, olinpa sivistymätön. Rytsölä esitteli itsensä yrittäjänä - mutta kun kysyttiin, miten voi olla yrittäjä ja olla perinnässä 1,3 milj. euroa, hän huomautti nopeasti, että ei omista yritystä, vaan on vain siinä töissä. Niinpä niin... Wikipedian mukaan Jaakko Rytsölä on saanut heinäkuussa 2008 tuomion törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Nämä "veijarit" putoavat aina jaloilleen.

Maailmalla kävelevästä yksinkertaista elämää vaalivasta Tero Tähtisestä sen sijaan kiinnostuin. Aion lainata hänen näköjään kovasti kehuja saaneen esseekokoelmansa Aurinko laskee Aleksandriassa.

Mitä mieltä te olitte ohjelmasta? 

Jälkipuhe 2: tällainen mielenkiintoinen linkki tuli vastaan: kulutus.fi

Hyvää ystävänpäivää!

Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja rakkaille!

 

  

  

 

PS. lapsi ja kissat eivät siis (valitettavasti :) ole minun...

Päivän pieni ilo: Huussiin mahtuu taas! Rautakanki on nääs tehokas vehje, kyllä siinä makki murtuu ja kakki lentää!

Miina (osa 2)

Jatkoin eilen illalla Miinan ajatusten lukemista. Hän pyörii mielessäni, ei jätä rauhaan. Jotain minulla on nyt opittavaa. Nöyränä niitä luin, vaikuttuneena, ilahtuneena, ehkä yllättyneenäkin. Kun ihmisessä on niin paljon viisautta, rakkautta, inhimillisyyttä, lasten ja muiden pienten, uhanalaisten puolestapuhujaa.

Rankkoja kokemuksia. Lempeä sodassa ollut kanttori-isä uhkailee usein tappamisella, painaa yllättäen kirveen tai puukon selkään, "mitä jos nyt pistäisin tästä läpi?". Suljetaan mielisairaalaan kuukaudeksi anoreksian ja bulimian vuoksi, äiti järkyttyy - ruoan tuhlaamisesta.

Hymyilee, nauraa, aina Miina vain nauraa! Kuka meistä on noin täynnä avointa elämäniloa ja naurua? Ja kun osaa nauraa osaa myös kiroilla, olla surullinen, suuttua, irvistää, olla elossa. Mistä tulee voima elää itsensä näköinen elämä?

Miina on kaunis, koska hän näyttää itseltään. Kaunis, koska ei kanna suojamuuria, kulisseja. Räikeissä, joskus kuin lapsen tekemissä meikeissään, leopardikuvioisissa vaatteissaan hassuine aurinkolaseineen lehmien ja sonnan joukossa hän on puhdas, paljas, auki.

"Suuteleminen on kyllä ihanaa, varsinkin heinäladossa, heiniin kaivautuneena. Kunpa ihmiset malttaisivat suudella pitempään, olla lähekkäin, sylikkäin, myös ilman yhdyntää. Yhdyntä päättää niin nopeasti yhdessäolon, se kuitataan yhdynnällä liian helposti. Miehen ja naisen välillä olisi välttämätöntä olla vain lähekkäin, hiljaa, lähestyä toista ja saada yhteys ihon kielellä, aistimaailman tunnoilla ja abstraktioilla."

"Ihminen on yksilö, ja ihminen toteutuu yksilöllisesti. Me suomalaiset olemme luova kansa, me osaamme olla myös yksin ja tehdä yksilöllisiä päätöksiä, eikä sitä kansan ominaisuutta saisi sammuttaa. Pitäisi tukea yksilöitä. Minusta hyvä ryhmäkoko koulussa olisi aikuinen ja noin kymmenen, korkeintaan viisitoista lasta. Silloinen aikuinen voisi tukea lapsia yksilöinä."

"Lapset ovat pienestä pitäen niin kirkkaita ja ihania omia erilaisia persooniaan, ihan niin kuin vasikat, kahta samanlaista ei ole. Monet ajattelevat, että vasikka kuin vasikka ja tunkevat karsinan täyteen, mutta siinä he erehtyvät. Eilen juuri ihastelin yhtä pientä sonnivasikanpunkeroa, että miten siinä voikin olla niin räjähdysmäinen tarmo ja terävyys, pienessä vasikassa semmoinen elämä, että se ihan itekseen puskee seiniä. Tuo ikä menee niin äkkiä ohi. Sama se on lapsilla, niitä ei saisi pistää isoihin karsinoihin ja niiden kanssa pitäisi olla se aika, kun ne ovat pieniä vielä. Suomen tulevaisuus on lapsissa. Minua säälittää ja huolestuttaa se, että niiden on pakko räjäyttää kouluja ja tappaa toisiaan, kun eivät muuten saa sanottua, että ovat liian isossa karsinassa. Liian isoissa ryhmissä tapahtuu sorsimista. Jos oikein haluttaisiin kehittää hyvä kansa ja vahva valtio, meillä olisi lapsille vain neljän hengen ryhmiä, neljän lapsen kanssa olisi yksi aikuinen. Voisi kokeilla, miten upea kansa tästä tulisi jos kouluissa olisi neljän hengen luokat. Mutta tämä, että pannaan 35 lasta samaan karsinaan, on sama kuin myytäisiin alennuksella koko kansa niin kuin räkä tiskiviemäristä alas, ei hyvä. Siin käy huonosti, siinä menee meidän Suomi. Kaikki herkät alueet jäävät huomaamatta: temperamentti, äly, tahto, herkkyys."

"Suomalainen ystävyys perustuu nykyisin lähinnä virtuaaliseen kanssakäymiseen ja magneettipölyyn, mutta minä kaipaan fyysistä ystävyyttä, minä kaipaan, että oltaisiin samassa huoneessa. Raskalaisten ylpeys ja vahvuus perustuu siihen, että he ovat niin paljon fyysisesti tekemisissä toistensa kanssa, syövät pitkiä perhelounaita ja päivällisiä ja illallisia, koskettelevat ja suukottelevat toisiaan, monta sataa suukkoa päivässä. Jos ei siinä pysy ehyenä ja itsevarmana, niin jo on pilalla! Monet muut kulttuurit ovat nykyään pelkällä kättelylinjalla, ja kättelykin on mennyt semmoiseksi, että ei edes päin katsota. Silmistä näkee ihmisen sielun, ja sellainen on huonoa kehitystä, että on vaikeata katsoa toista silmiin."

Tekstilainaukset ja kuvat: Miina Äkkijyrkkä -kirja, Johnny Kniga 2009

Miina!

Kirjastossa Miina odotti minua. Tiesi, että nyt oli aika tulla apuun. Vein Miinan kotiin ja imin hänestä voimaa, tahtoa, intohimoa, naurua, uskallusta ja ihanaa hulluutta.

Kallion yksiössä Miina vietti kuukausia jääkaapin ovessani. Mustavalkoisessa jyrkässä talvikuvassa hän seisoi moottorisaha pystyssä kädessään, täynnä energiaa ja voimaa. Tiesin, tuollaiseksi minä haluan tulla. Tehdä ajattelematta mitä muut ajattelevat. Kuunnella omaa sydäntäni. Etsiä oma tieni. Jaksaa ja tehdä, itse, olla sisukas.

Nyt on oma torppa ja oma moottorisaha.

"Tämä yhtä aikaa väsynyt ja syvää voimaa uhkuva nainen makaa työhuoneensa sohvalla ja puhuu silmät kiinni. Asia saattaa toisinaan vaihtua kesken lauseen, mutta aina se palaa muutamaan peruskokemukseen: miten vasikassa ilmenee vilpitön halua oppia elämä, mitä alituinen kodittomuuden tunne ihmiselle tekee, miksi jokaisen on syytä olla uskollinen omalle kutsumukselleen ja miten rusentavaksi voi yhdenmukaisuuden ja tasapäisyyden paine kehittyä."

"Miina Äkkijyrkkä kantaa alituiseen riitaa haastavan ämmän mainetta. Ristiriita hänen julkisuuskuvansa ja hänen persoonansa välillä on räikeä. Miina Äkkijyrkkä on kyllä intohimoinen ja omanarvontuntoinen ihminen, mutta mikään riidankylväjä hän ei ole. Hänen hankaluutensa saattaa osittain selittyä sillä, että Miina Äkkijyrkkä on niin maalainen, että niin maalaisia ei Suomessa juuri muita enää ole. Viimeinen mohikaani."

"Herkkyyttä pidetään lähestulkoon luonnevikaisena, vaikka herkkyys on aivan välttämätön edellytys sille, etä hoksaa ja assosioi ja pystyy ottamaan vastaan ympäristön signaaleja. Luovalle taiteilijalle herkkyys on äärimmäisen tärkeä työkalu. Mutta ei herkkyys ole vain taiteilijoiden asia. Rakkaudessa tarvitaan aina herkkyyttä. Kova maailma rakastaa tylysti, vailla herkkyyttä, mutta ei sellainen mitään rakkautta ole, sitä vain sanotaan rakkaudeksi."

Miina Äkkijyrkkä -kirja on ilmestynyt vuonna 2009 Johnny Knigan kustantamana. Sen rungon muodostavat valokuvaaja Juha Metson yli kymmenen vuoden ajalta ottamat kuvat. Kirjailija Jaakko Heinimäen haastattelut ja tekstit avaavat Äkkijyrkän maailmaa, hänen muistojaan, arvojaan, unelmiaan ja uskonnollisuuttaan. Lisäksi kirjassa on Miinan omia muistiinpanoja ja kotialbumikuvia.

Suosittelen.

Kaikki kuvat valokuvattu kirjasta "Miina Äkkijyrkkä", copyright Juha Metso.

  

  

  

  

 

 

Horjuu

Eilen tuli paha kirje formaalissa muodossa. Neljäs ja isoin isku vasten pankkitiliäni. Joskus sen oli tultava, mutta miksi juuri nyt parkaisen, kaikki samaan aikaan. Kun vasta kuvittelin, ehkä selviän äskeisistä, ehkä juuri ja juuri. Iskee paniikki, halvaannun.

Näin unta Kalliosta. Soitin entisen asuntoni ovikelloa, upea vanhan talon rappu (tällainenkö se olikin, ei oikeasti ollut, vain unessa), jotain asiaa uudelle asiakkaalle. Halusinko takaisin? Katsoessani uutta Kallio-televisiosarjaa muistot aktivoituivat, en tiennyt, tiedä mitä oikein tunnen. Kaipaan, kavahdan, tunnen surua, haikeutta. Niin erilaista se oli, paikka ja elämä. Sai olla mitä oli, ei tarvinnut rahaa tai menestyksen kilpeä kelvatakseen. Mutta sielläkin, sielläkin tunsin itseni erilaiseksi, en sopinut kantaporukkaan baarin nurkassa, löytänyt opiskelijaporukkaan, uskaltanut sittenkään laulaa bändissä. Kun ura alkoi, jakkupuku kirkui metroaseman edessä, häpesi. Kaikki kadut tunnistin television ruudulta, ilmapiirin, nojatuolin roskalavalta. Leipäjononkin muistan, kun siitä Hotakaisen kirjasta luin.

Mieleni huojuu, huojuu, puolelta toiselle. Mihin kohtaan se asettuu, pelottaa ja itkettää. Selviänkö tästä? Nyt on itselleni antama burnoutloma päättynyt, nyt on jaksettava, oltava ihmisiksi, järkevä, ruvettava töihin! Palautettava lomakkeita, sovittava maksujärjestelyistä, ties mitä mistä en edes tiedä.

Voimaa, minussa on voimaa. Joskus se ei halua tulla esiin ennen kuin on pakko. Siihen luotan nyt. Suunnitelma: en mieti liikaa, teen mitä pitää, en nyt laita päätä siihen (masennuksen) pensaaseen, en pakene en!

Joskus "itsenäisyys" ja yksin oleminen on vähän liikaa. Kun olisi joku joka sanoisi: älä pelkää, kyllä minä sinusta huolehdin.


Päivän pieni ilo: Aurinko paistaa läpi valkoisen usvan, puut saivat taas huurteen koruikseen.

Täynnä ja vailla

 

  

Hiljainen ilta

Tänään on hiljainen ilta. Väsymys tuli kylään ja laittoi nokosille ruoan jälkeen. Sitä ennen naapurin emännän kanssa luotiin polku pihan poikki heille ja vielä roska-astialle. Ja sen jälkeen kahviteltiin. Hiihdettiinkin koirien kanssa, tehtiin uutta latua naapurin tekemän jatkoksi.

Torkuilta noustessa selkään sattui aika lailla. Monen päivän ankara lumenluonti on tehnyt tehtävänsä, riittämätön tekniikka. Palelee, ei haluaisi kipeäksi. Kuumaa teetä, yrttitippoja ja tujaus viskiä sekaan. En lähde ompelukurssille, kun en kerran jaksa. En kanna huonoa omatuntoa, siitäkään.

Nyt on hyvä viettää hiljainen ilta. Sammutan valot ja sytytän kynttilöitä joka huoneeseen. Kuuntelen Satie'n pianolevyä (kiitos vinkistä Violet!). Musiikki soi kuten mielialani nyt, haikeudesta rauhaan. Jossain  muuttolaatikossa odottavat klassisen musiikin CD:ni. Eniten kaipaan Bachin sooloselloja ja -viuluja.

Olen voinut viime päivinä käsittämättömän hyvin. Melkein pelottavan hyvin. Tämäkö on normaali olotila? Kun uupumaton kavaljeeri masennus ja satunnainen tanssiinpyytäjä ahdistus ovatkin jättäneet rauhaan. Voiko tämä kestää? Ja mikä nyt tuli, tänään iltapäivällä? Voiko olla niin, että (lievästäkin) masennuksesta toipumisessa tulee eteen tehtäväksi surutyö - hullu ajatus? Muutos on aina luopumista. Luopuminen vaatii surutyön. Sanotaanhan, että raitistunut alkoholisti tai tupakoinnin lopettanutkin tekee oman erosurutyön.

Olen tehnyt työtä, slow-flow, tuosta vain kepeästi. Sehän on oikeastaan sittenkin ihan mukavaa, helppoa ja stressitöntä, ei kuten vanha työ. Ehkä ei haittaa, että tällä ei mällätä, että tämä ei ravistuta aivoja, että tämä ei ole "mediaseksikästä" tai arvostettua, puhumattakaan urasta. Täällä kotona tehdessä saan vapauden lähteä ja tehdä mitä haluan milloin haluan. Se on arvokasta.

Olen kiitollinen, että kuuntelen nyt itseäni, paremmin kuin ennen. Jos väsyttää tai tulee haikeus, annan niiden tulla. Pysähdyn, lepään. Nautin tästäkin olotilasta. Minä olen arvokas ja kaikki on hyvin, juuri nyt, ja tämä riittää.


Päivän pieni ilo: Ilma on lämmennyt ja tyyntynyt huimasti, ja lisäksi olen luonut lunta talon seinustalle eristämään. Täällähän on ihan luksusta! Lämmin, ei kovasti vedä, kodikasta. Mukavaa kyllä.

Toinen toista ja neljäs neljättä

Eilen oli kiva päivä: 0102|2010 eli numeroiden peilikuvapäivä. Olisi ollut mukavaa, jos silloin olisi tapahtunut jotain erityisen kivaa, että siitä olisi tullut tärkeä merkkipäivä. Mutta ei se mitään, hyvä päivä oli muutenkin.

Että osaa kuulkaa paskalla käynti ottaa voimille! Onneksi tämänpäiväinen hätä ei ollut kiireisintä laatua, sillä päästäkseen huussiin on ensin lapioitava polku auki n. 50 metrin matkalta. Ja luntahan on tullut riittämiin.

Kaiken lisäksi sieltä pöntöstä pönöttää toinen peilikuva, katsoen omaa urakkaani silmiin. Eli vuorellinen sitä itseään. Taas on astian tyhjennys jäänyt tekemättä ajoissa, yksityiskohtaisia maisteluita voit lukea aiemmasta jutusta. No, onneksi paikallisessa S-Marketissa on ilmainen ja avoin yleisövessa, sitä tulee hyödynnettyä silloin tällöin kun haluaa vähän luksusta ;).

Toukasta perhoseksi haastoi minut mukaan valokuvahaasteseen, kiitos! Tässä siis neljännen kansion neljäs kuva:

1. Avaa neljäs kansio jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Kuvaa ei tarvinne erityisesti selittää, kesäkuva, täältä pellon pientareelta. Voiko joskus tosiaan ollakin noin vihreää ja värikästä? Kyllä Suomen luonto ja vuodenajat ovat ihania, hetken päästä ulkona näyttää ja tuntuu jo ihan erilaiselta.

Haastan mukaan Lotan ja Tuiskun, Jatan, Elisan ja Nan'in, jos ette haastetta jo ole saaneet.


Päivän polemiikki: Kirjoitin aiemmin keväällä Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen ongelmista. Homma ei etene nykyisin yhtään paremmin, vaan lukiessa tällaisia juttuja (Helsingin Sanomat) pelottaa edelleen. Onneksi jotkut tahot jaksavat vielä yrittää vaikuttaa asioihin. www.ydinvoima.fi-sivustolla voit tehdä äänestyssitoumuksen, tule mukaan!

Päivän pieni ilo: Juttelin tänään parhaan ystäväni kanssa hänen olostaan, ja kävi ilmi, että tilanne tavallaan on oletettua pahempi tai ainakin erilainen kuin ystäväni oli kuvitellut. Minulle se ei ollut niinkään suuri yllätys, hänelle ilmeisesti kylläkin. Hauskaksi asian teki se, että meitä nauratti ihan kauheasti, siinä oli omaa sisäistä inside-komiikkaa. Miten vapauttavaa ja terapeuttista onkaan nauraa käkättää yhdessä, vieläpä vaikeille asioille ja itselleenkin. Jotenkin tuli taas kerran puhelun jälkeen niin kiva olo. Ja torstaina menen heille kylään, jipii!