Rauhaisaa ja onnellista joulunaikaa

Nyt vai sitten joskus?

Jaakko Halmetojan uutiskirjeessä oli mukana tämä kertomus, joka on ihan pakko lainata tähän. Aika osuva? Jokainen voi "hidastaa" ja kohtuullistaa elämäänsä jo nyt - vaikkei olisikaan miljonääri, voittanut lotossa, säästänyt tuhansia euroja tai perinyt rahaa. Kysymyshän on ennen kaikkea (arvo)valinnoista, kulutustottumuksista, menoista ja tuloista. "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".

"
Kalastajavene rantautui pienen meksikolaiskylän laituriin. Amerikkalainen turisti kysyi kalastajalta, miten kauan häneltä oli mennyt kalojen nappaamiseen. "Ei kovinkaan kauan", meksikolainen vastasi.
"Miksi et sitten viipynyt pidempään ja kalastanut enemmän?" kysyi amerikkalainen.
Meksikolainen selitti, että hänen pieni saaliinsa riitti hyvin täyttämään hänen ja hänen perheensä tarpeet. Amerikkalainen kysyi: "Mihin sitten käytät jäljelle jäävän ajan?"
"Nukun myöhään, leikin lasteni kanssa ja otan nokoset vaimon kainalossa. Illalla menen kylälle ja tapaan ystäviäni. Näppäilen vähän kitaraa ja nautin elämästä."
Amerikkalainen keskeytti: "Minulla on akateeminen loppututkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi alkaa kalastaa pitempään joka päivä. Sitten voit myydä ylimääräiset kalat ja ostaa isomman veneen. Isompi vene tuo enemmän rahaa, jolla voit ostaa toisen ja kolmannen veneen ja niin edelleen, kunnes sinulla on laivue troolareita."
"Sen sijaan että myisit kalat välittäjälle, voit neuvotella jalostustehtaan kanssa ja ehkä perustaa oman jalostamon."
"Sitten voit jättää tämän kylän ja muuttaa Mexico Cityyn, Los Angelesiin tai jopa New Yorkiin. Sieltä käsin voit johtaa yritystäsi."
"Miten kauan siihen menisi?" kysyi meksikolainen.
"Ehkä noin 20-25 vuotta", vastasi amerikkalainen.
"Ja sitten?"
"Siitä se varsinainen hauskuus alkaa", vastasi amerikkalainen. "Kun kauppa käy, voit myydä osakkeet ja kääriä miljoonia."
"Miljoonia? Entäs sen jälkeen?"
"Sen jälkeen voit jäädä eläkkeelle, asettua pieneen rannikkokylään, nukkua myöhään, leikkiä lasten kanssa, käydä vähän kalassa, ottaa nokoset vaimon kainalossa, viettää illat ystävien kanssa ja näppäillä vaikka vähän kitaraa."


- Tony Gladstone




Päivän pieni ilo: oli mukava käydä kaupoilla yhdessä naapurin emännän kanssa ja sen jälkeen käväistä kahvilla. Meillä synkkaa hyvin ja hän näyttää kestävän välillä oudonkin huumorini :).

Pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel...

No NYT voin ehkä alkaa kutsua itseäni vihdoin, jos en maalaiseksi (se on minusta liian arvokas termi minulle - ei minusta, pääkaupunkiseudulla ikäni asuneesta voi oikeaa maalaista tulla, vaikken sen enempää ole stadilainenkaan) niin ainakin oikeaksi maalla asujaksi. Pitkäänhän on jo ollut hallussa puiden pilkkominen, moottorisahaaminen, remontointi (jos siis vain saisi aikaiseksi...), lumenluonti, katolle kiipeäminen, viime kesänä kasvimaakin ym. (miksei kukaan suostu opettamaan minua ajamaan traktorilla, olen AINA halunnut!?), mutta hiiret - se on ollut kompastuskiveni, kuten moni blogiani seurannut muistaa. En tiedä, mikä minuun nyt on iskenyt, olenko kovettunut vaiko vain lopen kyllästynyt. Viritin vihdoin tappavat aseet käyttöön.

Tähän tekoon yllytti myös lumen tuoma selvyys siitä, että portaiden luota kulkee monta kulkureittiä talon alle (rako betoniportaiden ja alahirren välissä). Huomasinpa myös, että onhan tuossa hirsiseinän alalaidassa kämmenen kokoinen osin jyrsitty aukko, ilmeisimmin sille rotalle, ei tavallinen hiiri niin isoa aukko tarvitse. Helsingissä oltuani olin unohtanut kylmään eteiseen pari tyhjää jogurttitölkkiä, jotka oli poissa ollessani jyrsitty hajalle. Todisteita, joilta en voinut enää ummistaa silmiäni. En siis tosiaankaan ollut kuvitellut niitä eteisessä säilytettyihin hanskoihin, pipoihin ja takkeihin ilmestyneitä reikiä hiirten tekosiksi. Ja huomaahan sen viimeistään siitä, että keväällä eteinen haisee lähes puhdistamattomalle hiirihäikille. YÄK.

Viime yönä siis vihdoin latasin sen tyhjän panttina roikkuneen giljotiiniansan eteisen vntin portaille. En oikeastaan tiennyt, halusinko vai en saalista. Ajatus raadosta ei innostanut, mutta toisaalta olin kyllästynyt hiirten aiheuttamiin ongelmiin. Ja kappas vain, tänä aamuna loukussa oli heti saalis! Ja tuon tyyppinen ansahan on todella kätevä, ei verta eikä suolenpätkiä, hiiren pääkin nätisti piilossa. Kolmisen tuntia keräsin rohkeutta hiiren irrottamiseen, mutta sitten tein senkin, jipii! Olen suorastaan ylpeä itsestäni, en niinkään itse asiasta (se tuskin on monenkaan mielestä kovin kummoinen juttu) vaan siitä, että tein jotain uutta, jota olin pelännyt, altistin itseni epämiellyttäville tunteille.

***

Iloinen asia oli myös se, että terveyskeskuslääkäri soitti laboratoriotuloksista. Mitään vikaa ei löytynyt ja kaikki arvoni olivat hyvällä mallilla. Ymmärtääkseni oikeinkin hyvällä, asiasta jotain paremmin ymmärtävät ehkä kommentoivat, olisin iloinen tulkinnasta?

• Kokonaiskolesteroli 4,6
• LDL 1,9
• HDL 2,46 
• Triglyseridit 0,55
• Verensokeri 5,4
• Hemoglobiini 149

Ilmeisesti hyvästä ravinnosta (minulla ihan tavallista alkuperäistä, jalostamatonta tuoretta lähikaupan ruokaa itse valmistettuna, luomuna sen vähän mitä täältä saa, 100% hiivatonta ja lisä-, säilöntäaineetonta ruisleipää, paljon kasviksia ja hedelmiä raakana, höyrytettynä ja kypsennettynä, pähkinöitä ja siemeniä, usein kalaa, lisänä kalaöljytabletteja, (luomu)kirnuvoita, luomuruokakermaa, reilusti neitsytoliivi- ja avokadoöljyä, vuohen- ja lampaanjuustoa, yrttejä, ruususuolaa ym.) ja liikunnasta (sekin vaihtelevassa määrin, pitäisi taas vähän lisätä) on tosiaan hyötyä. Ennemmin siis käytän jalostamatonta, alkuperäistä hyvälaatuista rasvaa kuin nopeita, raffinoituja teollisesti valmistettuja hiilihydraatteja. En ole koskaan tykännyt sokerista, pullasta tai vehnäleivästä ja olen sitä paitsi nykyisin yliherkkä vehnälle (sitä tosin ei kannattaisi juuri muutenkaan kenenkään syödä). 

Olisipa ollut mielenkiintoista ottaa tuo kolesteroli ennen siirtymistä voin ja kerman käyttöön, vaikka luulen kyllä että se on ollut aina aika hyvä. (Margariinia en edelleenkään suosittele kenellekään, mieluummin sitten vaikka Oivariinia.) Osa hyvistä tuloksista varmaan johtuu perimästä, tosin kuusikymppisillä vanhemmillani on jo nyt monia perussuomalaisia terveysongelmia, ylipainoa ym.  Uskon vakaasti, että tietoisesti valitulla ravinnolla saa helposti merkittäviä terveysvaikutuksia, eikä se ole edes vaikeata, kunhan vain sitkeästi opettelee uusille tavoille jos entisissä on fiilattavaa. Ei tarvitse olla mikään superfood-raakaruoka-luomu-terveysintoilija, jos ei halua. (Ja ne einekset, valmisruoat, marinoidut lihamössöt, sokeri- ja rasvattomat "terveysjugurtit", lisäainetransrasvakaakut, lähes kaikki kevyttuotteet ja (kovetetut) kasvisrasvatuotteet kannattaa ihan oikeasti enimmäkseen jättää sinne kaupan hyllylle. Mitä alkuperäisemmässä, teollisesti jalostamattomassa muodossa raaka-aine on, sen parempi.)

Ruoasta en kuitenkaan suostu ottamaan ylenmääräistä painetta ja nautinkin häpeämättömästi mieleni mukaan myös "paheistani": micropopcornista (tosi paha addiktio; huono homma nuo kovetetut kasvirasvat), E621 (jolle olen yliherkkä) -vapaasta meetwurstista (lisäaineet, nitraatit ja nitriitit ym.), tummasta suklaasta (ei erityisen tummaa eikä raakasuklaata, mutta hieman vähemmän sokerinen versio) ja punaviinistä. Ruokailuni menee vähän kausittain, välillä enemmän välillä vähemmän monipuolisesti ja terveellisesti. Ehkä on tosiaan niin, että jos pääasiat ovat kunnossa, mahtuu mukaan myös vähemmän terveellisiä osia.

Täytyy muuten vielä mainita, että sain paikallisessa terveyskeskuksessa aivan loistavaa palvelua! Aika järjestyi seuraavaksi aamuksi, kaikki tarvittavat kokeet ja (ehkä ylimääräiset?) peruskokeetkin otettiin pyynnöstäni, lääkäri ja labrahenkilöstö oli todella mukavaa. Kiitos!

Päivän pieni ilo: posti toi joku päivä sitten Kaarina Davisin kirjan "Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja", josta on otettu uusintapainos. Kiitos Kaarina! Kaarinalta saa ostaa nyt suoraan molempia kirjoja, eli myös Irti oravanpyörästä -kirjaa. Sopisivat taatusti myös pukinkonttiin :).

Me ollaan kotona

Hellitä vihdoin suomalainen!

Suomalaisille rakkaan laulajan, "olen suomalainen" Kari Tapion kuolema koskettaa ihmisiä, ja syystä. Kari Tapio kuoli perisuomalaisesti  ns. "saappaat jalassa" liian työn ja pitkäaikaisen alkoholinkäytön uuvuttamana. Sitä voidaan pitää herooisena, mutta minä pidän sitä vain surullisena. Eikö jo vihdoin eläkeiässä ja yhden sydänleikkauksen jälkeen voisi hieman hellittää keikkamäärässä? Onko sitä keikkabussia todellakin pakko ajaa edelleen itse tuhansia kilometrejä? Miksi emme osaa levätä, varsinkin jos siihen vihdoin on aikaa ja rahaa? Asetamme helposti kaikki muut (fanit, asiakkaat, työnantajan, perheen, vanhemmat) oman hyvinvointimme edelle ja kuvittelemme vieläkin tekevämme jotenkin "oikein", että näin vain "kuuluu" tehdä?

Mikä siinä on, että me suomalaiset vain edelleen jääräpäisesti uhraamme itsemme, terveytemme, lapsemme ja perheemme työlle, joka on tämän päivän jumala? Viime vuosina on kirjoitettu useita kirjoja ja tehty tutkimuksia, miten huonosti me voimme työelämässä, miten raadamme palkatonta ylityötä, teemme monen ihmisen työn, kärsimme unettomuudesta, masennuksesta, ahdistuksesta. Aivomme ovat ylikuormitustilassa, muisti pätkii, ei jaksa enää mitään työn jälkeen.

Minäkin tiedän mistä puhun. Been there. Ja sanon teille: hellittäkää ennen kuin on liian myöhäistä! Aina löytyy vaihtoehtoja, ja voi aloittaa pienistä muutoksista. Kyse on vakavista, osin jopa peruuttamattomista vammoista. Itse sain kroonisesta stressistä lukuisia psykofyysisia oireita, joista osa jää ilmeisesti pysyviksi (kuten hämäräperäiset ruokayliherkkyydet, psykofyysiset stressioireet ym.). Pikku hiljaa hiipivästä vakavasta uupumisesta ei noin vain toivutakaan, edes muutaman kuukauden sairaslomalla. Se vaatii vuosien levon. Jotkut eivät kykene palaamaan työelämään enää koskaan. Jos ovat sattuneet säilymään vielä hengissä. Lääkefirmat tosin ovat tyytyväisiä.

Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä sanoo uudessa kirjassaan Vastaiskuja – Inhimillisen elämän puolesta (PS-kustannus), että maailman kilpailukykyisimmässä maassa ei haaskata aikaa tunteiluun. Täällä tehdään tulosta. Kaikkien pitäisi olla "huippuja", vaikka tosiasiassa harva meistä on erityislahjakas. Kovat arvot tuovat narsistista tunnekylmyyttä ja piittaamattomuutta toisista. Vaikka emme itse kokisikaan itseämme kylmiksi oman edun tavoittelijoiksi, vaikuttaa työpaikan ilmapiiri kaikkeen. Muistan miten aamulla henkisesti pahoinvoiden raahaudun työpaikkaani, jonka avokonttoriin tullessani kukaan ei nostanut katsettaan tietokoneen näytöltä, eikä kukaan tervehtinyt - harva edes silloin, jos itse tervehdin ensin. Ei meillä ollut aikaa moiseen turhuuteen, meillä oli Tärkeitä Kiireellisiä Töitä!

Kasvatustieteen professori Juha T. Hakala Jyväskylän yliopistosta on kirjoittanut kirjan Pakattu aika (Gummerus). "Jo lähes miljoona suomalaista käyttää mielialalääkkeitä selvitäkseen arjen ja töiden paineista. Jopa kolmekymppiset käyttävät dementialääkkeitä pitääkseen töissä yllä supervaihdetta. Finanssimaailmassa tunnetaan myös toimistokokaiinin teho. – Työelämä on sairasta, sanoo tutkija." "Paineet ankaraan uurastukseen tulevat monesta suunnasta. Päättäjät lietsovat meitä venyttämään työuriamme ja tehostamaan työtämme ja tuottavuuttamme. Osin kyse on siitä, että työtahti on jatkuvasti kiristynyt ja monella työpaikalla yritetään yhä pienemmällä porukalla saada yhä enemmän tuloksia. Monia piiskaavat lisäksi omatkin vaatimukset."

"Hakala arvioi, että ihmiset jaksavat supervaihteella muutaman vuoden, minkä jälkeen he palavat loppuun. Tilastot kertovat myös tästä puolesta." "Hakalan mielestä työelämässä hallitsevat kylmät tuulet, jossa yhteisöllisyys, toisesta huolehtiminen ja lähimmäisen rakkaus ovat hukassa."

"Ylikierroksilla ja lääkkeiden voimalla paahtavat voivat kuvitella, että kyse on heidän omasta valinnastaan. Tosiasiassa he ovat luomassa esimerkillään myös työelämän normistoa, jonka perusteella määritellään muiltakin vaadittava työpanos. Hakala suosittelee, että itse kukin miettii elämänsä kohtuullistamista."

Lähteet (suosittelen lukemaan!):

Suomessa menestyvät vain oman edun tavoittelijat
30-vuotias tarvitsee töissä dementialääkettä
Varo, tällainen työ tekee tyhmäksi

Päivän pieni ilo: löysin kierrätyskeskuksesta ihanan lämpimän villakangasmaton talveksi eristämään lattian viimaa, toisen maton eteiseen (jonka sain tingittyä ilmaiseksi) ja vanhan vanerisen ison sängynaluslaatikon pyörien kera.

Käännekohdassa

Herään siihen, että tuuli on tyyntynyt. Luminen viima on hiljentynyt ja pönttöuunin päällä rapisee raivoisasti. Kuuntelen hetken, nojaudun ylös ja lyön hirsiseinää muutaman kerran kunnes rapina loppuu. Sytytän lukuvalon, käyn ämpärillä pissalla ja juon kulauksen vettä. Koirat eivät vielä liikahda, ne tietävät, etten ole nousemassa. Ne tuntevat minut.

Olen käännekohdassa, jonka suuntaa, ulottuvuuksia tai muotoa en vielä tunne. Annan vain itseni olla, katson sivusta ja yritän olla auki. Suru ja yksinäisyys piipahtivat taas kylässä, ja ne kutsuvat itsesääliä ja katkeruutta mukaan juhliin. Annan niiden tulla, en kutsu asumaan, mutta en käännytä oveltakaan, koska en halua antaa niille sitä valtaa ja voimaa, jonka torjutut saavat. Katselen vain niitä, miten painokkaasti ne painavat kyynärpäänsä pöytääni, huokailevat vierelläni, tuijottavat melodramaattisesti päätään riiputtaen.

Minä olen vapaa, minä olen aina ollut perkeleen vapaa! Vapaa normeista ja säännöistä ja perinteistä. Olen niin vapaa, että en osaa kuin leijua, en saa mistään kiinni, rakkaus ja koti ja perhe karttelevat minua, eivätkö ne viihdy vapauden kanssa. Vai onko vapaus sittenkin pelkoa, pelkoa ettei saakaan kaikkea, tarpeeksi, ansaitsemaansa. Tai kauhua siitä, ettei sittenkään itse osaisi rakastaa, antaa, jäädä paikalleen.

Ettei ansaitsisi. Olisi sen arvoinen. Pohjimmiltaan.

Kyllähän minua taas ihailtiin, nähtiin kimalletta ja voimaa, käytiin katsomassa kuin eläintarhan asukasta, upea turkki! Mutta minä jään taas niiden kaltereiden taakse, kun vierailija palaa kotiinsa, oikeaan elämäänsä, johon minunlaiseni eivät kuulu, sulavat häkkieläimet pienissä häkeissään, oudonlaiset mutta niin kiehtovat. Joskus niiden talja päätyy seinälle, turvallisesti ylpeiltäväksi. Sitä olen karttanut visusti.

En ole koskaan paljoakaan toivonut tai halunnut. Uskaltanut haluta? Nähnyt, ettei onnistunutta avioliittoa ole olemassa. Että pitää olla vahva tai sinua lyödään ja alistetaan. Niinkin nimittäin kävi, oli miten femakko tahansa. Ja jos et olekaan enää vahva ja uskallat olla pieni, sinua halveksutaan ja sinua pelätään, koska sinun piti olla se pelastaja, joka kantaa kaiken ja näyttää, että meidän ei tarvitse olla ihmisiä. Herkistä ja intuitiivisista tulee ylivahvoja, koska he eivät osaa muuta suojautumiskeinoa, jos he ovat ihan yksin.

Yritän nukkua vielä, mutta ajatukset juoksevat päässäni kuin hiiret vintillä. Yllättävä rapina, rip rip rip, pyrähdys uskomatonta vauhtia nurkasta toiseen ja sitten taas hiljaisuus. Osan jo kirjoitin mielessäni ja ne menivät pois, haihtuivat ilmaan ja tekivät ehkä tehtävänsä. En tiedä siitäkään, tiedän vain että kirjoittaminen on tärkeää, se vasta tärkeää onkin, silloin kun sanat haluavat tulla.

Olen ihan tietämätön ja pihalla enkä tiedä mitä ajatella ja annan sen olla niin. Ajatella että hän nieleskeli hiekkaa aavikolla kun minä tömistelin lunta saappaistani. Sanoi ikävöivänsä. Kadonnut, kadonnut hänkin ja minusta tuntuu että kaikki häviää elämästäni ja siihen mantraan minä en toden totta halua uskoa.

Olen käännekohdassa, tiedän sen. Tarvitsin nämä vuodet, tekemättä juuri mitään, suorittamatta mitään. Jotain on tulossa, tunnen samaan aikaan pelkoa ja kutkutusta.Olenko elämän armoilla vai suojassa? Miten paljon itse määrään suuntaa, valoa ja varjoja?

Onko rakkaus mahdoton yhtälö.

Päivän menotärppi: Lemmikkien joulusiunaus Senaatintorilla. Toivottavasti siunauksen antavat papit muistavat tarkistaa lemmikiltä, ettei se ole homo tai ainakaan homoile. (Tervetuloa katsomaan juoksuisia narttujani, niille ei taatusti siunausta heruisi.)