Tarkoitus on viihdyttää (onnistuuko se, on tietenkin teidän päätettävissänne) ja samalla ehkä myös hieman herätellä. Meille jäävät helposti päälle samat vanhat ajatuskuviot, jotka eivät välttämättä aina kohenna elämänlaatuamme. Ja osin nämä jutut liittyvät myös edellisen postauksen aiheeseen ajatuksen ja asenteen voimasta.
Sään uhri
Sään uhri on tuomittu karmeaan kohtaloonsa syntyä Suomeen, jossa vuodenaikoja on neljä. Sään uhri muistuttaa alati itselleen ja muille, miten kamalaa Suomessa onkaan asua. Onhan täällä talvi. Ja kevät ja syksy. Sään uhrin mielestä aina pitäisi olla kesä, ja tietysti kuuma, aurinkoinen ja sateeton kesä.
Sään uhri vihaa talvea. Talvella hän ei astu ovesta ulos kuin pakon sanelemana ja silloinkin täysin sopimattomissa vaatteissa. Täytyyhän sään uhrin päästä manaamaan tuulta, joka ulvoo läpi ohuen villamyssyn ja jäädyttää kalsarittomat jalat. Sään uhri ei ole koskaan kuullut tuulta- ja vettäpitävistä ulkoiluvaatteista, ja sitä paitsi nehän ovat tuhottoman kalliita! Jos sään uhri on varakas, hän liikkuu ulkona vain auton ja kaupan- tai työpaikanoven väliset matkat, pikkukengät jalassa tietysti ja aina paljaspäin. Jokainen aamu on pilalla, kun sään uhri joutuu sään armoille näilla urheilla pyrähdyksillään. Hän ei vahingossakaan kävele mihinkään. Ilman autoa liikkuva sään uhri muistaa manata joka päivä vetoisia busseja, myöhästeleviä junia ja huonosti aurattuja jalkakäytäviä. Hän kävelee jalat jäykkinä vihainen ilme kasvoillaan jäisellä kadulla, eikä missään nimessä suostu käyttämään kengissään mitään vaivalloisia liukastumisesteitä.
Myös pimeys masentaa sään uhrin, ja talvellahan on aina pimeätä, synkkää ja kylmää. Sään uhri ei ole koskaan kävellyt yöllä kuutamonvalossa lumisessa maisemassa ja ihaillut kirkasta tähtitaivasta. Hän ei tosiaankaan tee lumienkeleitä, rakenna lumiukkoja tai laske pulkkamäkeä. Hiihtäminen tai luistelu on sään uhrin mielestä silkkaa masokismia, pilkillä käynti ylittää jo ymmärryksen. Kynttilöitäkään hän ei polta, koska kissa kuitenkin polttaisi siinä viiksensä. Hän vahtaa alati huoneistonsa pattereiden lämpötilaa ja soittaa välittömästi isännöitsijälle, jos patteri tuntuu hiemankin haalealta.
Kun kevät koittaa ja päivät pitenevät, sään uhri ei suinkaan ilahdu. Ei, keväthän on varsin piinaavaa aikaa, koska kesään on vielä niin pitkä aika! Sitä paitsi keväällä on aina kuraista, märkää ja taloyhtiön nurmikotkin ovat taas säädyttömässä kunnossa. Joskus kevät kuitenkin tulee sään uhrin mielestä aivan liian aikaisin, koska hän ei ehtinytkään laskettelemaan trendimäkeen (tosin hän keskittyi enemmän after-skin suunnitteluun), jota oli mielessään taas tänäkin vuonna aikonut koko talven. Sään uhri myös muistaa, että keväisinhän ne itsemurhat tehdään.
Kun odotettu kesä vihdoin saapuu, on sään uhrin lempilause "tietäähän nämä Suomen kesät" ahkerasti käytössä. Työelämässä oleva sään uhri tietää, että aurinkoisimmat päivät eivät koskaan satu loma-ajalle ja että Suomessa sataa aina. Kuitenkin hellepäivinä auringossa on yksinkertaisesti tukahduttavan kuuma ja sitä paitsi sään uhrin iho palaa helposti. Vaikka sään uhri vihaa kaikkia muita vuodenaikoja kuin kesää, hän ei suinkaan esimerkiksi säästä rahaa ja hanki itselleen pidempää kesälomaa. Ei, usein hän suostuu marttyyrina tekemään kesäisinkin ylitöitä tai lomittamaan muita. Tyypillisesti sään uhri matkustaa viikoksi etelään (joka on aivan liian lyhyt aika), ja muistaa matkasään lisäksi haukkua myös hotellin, ruoan, oppaan, paikalliset ihmiset ja lentoyhtiön.
Moni sään uhri viettää kesälläkin suurimman osan ajastaan sisätiloissa, koska ei ole tottunut olemaan ulkona. Kävellessä tulee sitä paitsi hiki ja pyöräily on hengenvaarallista erilaisten kaahareiden ja kaiken maailman skeittilautojen ja muiden turhakkeiden vuoksi. Kesällä on myös ihan mahdotonta pukeutua kivasti, koska vähissä vaatteissa selluliitti ja ellit ja vatsamakkarat näkyvät nolosti. Mihinkään luontoon ei myöskään todellakaan voi lähteä, koska joka paikassa piilottelevat punkit, käärmeet ja ampiaiset vaanivat varsinkin sään uhria. Karhujakin voi nykyään todella olla ihan kaupungin liepeilläkin. Joka tapauksessa on parasta varautua päälle kakkaaviin ja jäätelöpallon varastaviin lokkeihin.
Syksy on sään uhrille rankkaa aikaa. Kesä on ohi (ja se meni taas aivan liian nopeasti, ja sääkin oli mitä oli) ja edessä on kestämättömän pitkä ja synkkä kausi ennen seuravaa kesää. Sitä on tosiaan syytä murehtia päivittäin. Sään uhri ei ihaile kauniita ruskalehtiä, vaan manaa talonmiehen laiskuutta. Tosin lehtipuhaltimenkin meteli on korvia riipivää. Syksy ei lohduta sään uhria myöskään sadonkorjuuajan vuoksi, koska sään uhri ei todellakaan lähde mihinkään risukkoiseen metsään saastuneita ja koiran kusemia sieniä keräämään. Sään uhri muistaa aina ostaa sen keittoon heitettävän pakollisen sekavihannespussinsa (muita vihanneksia hän ei syökään) pakastimesta, vaikka kaupan vihannestiskit syksyisin notkuvat tuoreista kotimaisista hedelmistä ja vihanneksista.
Lapsiaan sään uhri ei missään nimessä altista vaaralliselle ulkoilmalle. "Nyt sisään nopeasti ettei tule flunssaa", hän huutaa lapsilleen. "Älä vain kastele kenkiäsi, et sitten koske siihen multaan!" hän varoittaa. Isojakaan lapsia ei toki muutenkaan voi jättää ulos vartioimatta, koska talvella jääpuikko voi pudota päähän, kieli jää kuitenkin kiinni jäiseen matontamppaustelineeseen ja joka tapauksessa vaatteet likaantuvat. Sisällä tietokoneen ja television ääressä on paljon parempi olla.
Sään uhrin elämä on todellakin raskasta ja uuvuttavaa. Säätä on muistettava vastustaa ja manata alituisesti. Sään uhri ansaitsisikin omasta mielestään vähintään mitalin sankaruudestaan, kun joka tapauksessa kestää elää Suomessa. Nipin napin.
25 kommenttia:
Tunnistan tyypin, eivät onneksi kuulu lähipiiriin. Mutta työpaikalta jo löytyy. Jotenkin näistä säästä (ja ihan kaikesta) urputtajista välittyy kuva, että heidän - juurikin heidän - olisi mielestään kuulunut syntyä ihan toisenlaiseen elämään. He ovat alkujaankin jotenkin väärässä paikassa ottaen huomioon heidän ainutkertaisen herkän ja niin toisenlaisen elämään tarkoitetun persoonansa. Ja siihen vielä alati huono säätila, sukkahousujen kutitus ja hankalasti aukeavat espressokahvipuristenapit. Voi surkeutta.
Heh :)!Juu, tutun kuuloista asiaa. Näitä ihmisiä, joiden elämä on pielessä jonkin ulkopuolisen asian takia, on ihmeen paljon... Koska, itsehän ihminen sen tunnetilan valitsee, miksi siis valita aina ja joka asiasta se negatiivinen. En aina oikein jaksa ymmärtää. Eikä minun edes tarvitse - riittää kun ymmärrän oman asenteeni, ja sen pidän vahvasti positiivisuuden puolella!
Liina, sanos muuta. Talvi, lumi, tuuli ja sadehan (sun kaikki muu) ovat suorastaan henkilökohtainen loukkaus tällaisille ihmisille. Ihmettelen vain, että miksi ei sitten käytetä samaa energiaa mitä ikuiseen jurputtamiseen menee siihen, että hankkiutuisi asumaan jonnekin, missä aina on kesä ja lämmin. Vaikka tuskin se heitä kovin paljon onnellisemmaksi tekisi...
Annikki, niinpä juuri. Negatiivisuus harvoin johtaa mihinkään parempaan.
:)
Vihainen kirjoitus. Miksiköhän?
Säästä valittajat. Tunnistan tuon ihmistyypin kyllä! Joillekin ei vaan käy mikään. Ainainen valitus asiasta jolle ei kukaan voi mitään.. Ketään ei ikävä kyllä (tai onneksi!) voi haastaa oikeuteen viikkoja jatkuneista pakkasista tai hellekausista tai räntäsateesta! Säästä valittaminen on kyllä sellainen mikä itsellä nostaa karvoja pystyyn.. Ei siis jos valittaa kerran tai kaksi, mutta tiedän myös ihmisiä jotka valittaa aina. Olipa keli mitä tahansa, niin aina hiertää.
Loistava kirjoitus ja mikä parasta - tai pahinta - niin totta. Hykertelin lukiessani. Miksi jotkut jaksavatkin valittaa sellaisesta asiasta, jolle ei mahda mitään? Vaikka täällä olisi iäinen kesä, samat ihmiset valittaisivat silti. Kyse ei olekaan säästä, vaan aivan jostain muusta, yleispessimistisestä asenteesta elämään. Nautitaan kaikista vuodenajoista :)
Totta! :-)
Näitä on; sään uhreja tosisesti...
Todella hyvä kirjoitus, jään innolla odottamaan lisää näitä. Ja jännityksellä odotan, koska ihmistyypin määritelmä osuu ja uppoaa omalle kohdalle. :) Ainakaan en ole sään uhri, onneksi, koska hänen elämänsä on kovin vaikeaa.
Täällä blogimaailmassakin on yllättävän paljon "sään uhreja". Valon vähyydestä ja lumesta varsinkin olen lukenut valittelua jo lokakuusta (vai milloin se ensilumi nyt satoi) lähtien. Etenkin lunta tekee mieleni puolustaa, se kun on niin kaunistakin.
Hassua, että sään mollaminen on myös sellainen puhetapa. Toisia ihmisiä tavatessa ensimmäiset sanat liittyvät usein säähän: "Kauhea ilma!", "Huh miten kylmä!", jne. Itsekin harrastan tätä sää-small talkia. Siinä on tietysti positiivinenkin vaihde ("Onpa ihana ilma!").
Olen huomannut sellaisenkin asian, että negatiivisuus säätä kohtaan kertoo usein myös negatiivisesta asenteesta muita ihmisiä ja asioita kohtaan. Etenkin työpaikoilla se myös helposti ruokkii itse itseään; kaikki keskustelu ajautuu helposti sellaiseen haukkumiseen ja päivittelyyn.
Hyvää uutta vuotta!
Tämä kommentti liittyy nyt samalla eiliseen ja tämänpäiväiseen kirjoitukseen. Jonkun (filosofin varmaankin) versio tuosta mielen erehtymisestä menee näin: mieli tahtoo ja järki perustelee tuon tahdon, mutta lopulta me emme ollenkaan tiedä, mitkä ne perimmäiset motiivimme ovat.
Tuolla tarkoitettiin esimerkkinä vaikka urahaavetta. Mieli tahtoo menestyä uralla, järki perustelee sen korkeammalla palkalla ja haastavammalla toimenkuvalla, mutta se perimmäinen motiivi voikin olla vaikka vallanhalu, jota siis emme uskalla myöntää itsellemme ja jonka perässä juoksemme.
Tuolla mielen erehtymisellä voidaan tarkoittaa myös vaikka tätä säästä valittajaa. Hän saattaa olla hyvinkin tosissaan väittäessään, että kaikki huono johtuu säästä! Mieli on tyytymätön, järki perustelee sen hyvin helpolla tavalla eli huonoilla sääolosuhteilla, mutta se perimmäinen motiivi jatkuvaan valittamiseen voikin olla joku ihan muu.
Kyllähän se oma elämä ehkä hieman helpottuu hetkellisesti ainakin, kun oksentaa omaa pahaa oloansa muiden päälle. Ehkä sitä joku jaksaa ottaa vastaan ja kuunnella.
Jan
No kyllä minua viihdytti ainakin.
Onneksi iän myötä osaa (ja kehtaa - mie olen sukupolvea jonka kouluaikana varsinkin pipo oli tosi nolo) ainakin pukeutua niin että takuulla tarkenee.
Jatkoa odotellen!
Hanna :)
Tiina, en minä ainakaan ollut yhtään vihainen kirjoittaessani, päinvastoin naureskelin itsekseni. En tiedä miksi tämä sinusta näyttäytyy vihaisena, sehän ei ole tarkoitus. Taustalla minulla kyllä on mm. surua, surua siitä, että tällaisilta sään vihaajilta jää niin paljon ihanaa näkemättä ja kokematta, upeita jumalaisen kauniita aurinkoisia talvipäiviä, lumiset pitsiset oksat; ruska ja hoitava pehmeä sumusade iholla... Toisekseen takana on kieltämättä myös turhautumista, koska lähipiirissä on tällainen ihminen ja sitä ei ole kiva kuunnella, kun se tuntuu itsestä niin turhalta, valittaa asiasta, jolle ei voi mitään (vuodenajat ja sää), ja ikäänkuin oikeuttaa sillä itselleen huonotuulisuus, negatiivisuus, passiivisuus ym.
Nämä jututhan ovat ja ihmistyypit niissä, kuten alussa sanoin, karikatyyrejä, johon kuuluu karrikointi, liioittelu, mustavalkoisuus, osoittelu, kärkevyys, musta huumorikin. Kaikille tyylilaji ei tietenkään uppoa, kuten ilmeisesti ei sinulle.
milla, satoi tai paistoi, aina hiertää jostain, juu.
Taina, kiitos, tosiaan taustalla on yleensä jotain muuta.
Linnea, totisesti toivon, että ei olisi, mutta näitä on :).
Lotta, kiitos, heh, odotellaan! ;) Yksi idea jo kyllä on, tosin löydän itsestäni ihan samat oireet... ;).
Lumikko, onhan säästä puhuminen toki myös small talkia, totta. Minäkään en oikein innostu sellaisesta joukkovoivottelusta (livenä tai blogeissa tai keskustelupalstoilla), jossa oikein yhdessä manataan vuodenaikaa tai säätä ja siten vain vahvistetaan joukolla sitä negatiivisuutta ja huonosti voimista.
Jan, kiitos samoin hyvää uutta vuotta! Kuvaamasi esimerkit ovat totta, tuossa mainitsemassani kirjassa asiaa laajennetaan vielä hieman eri tavalla, saatan kertoa siitä vielä lisää myöhemmin. Tuo on ihan totta, että säästä valittaja ihan aidosti saattaa uskoa siihen, että nimenomaan sää on se syypää hänen huonoon oloonsa. Sama tietysti muissakin "syissä", ei syyttäjä tule ajatelleeksi, että ehkä vika onkin hänessä itsessään (asenteessa) eikä olosuhteissa. Tässähän sen ydin on.
Mk, kiitos palautteesta :). Mä olen jostain kumman syystä ollut jo teininä ns. fiksu pukeutuja (enimmäkseen) ja kavereiden vanhemmat kehui minua... ;). En vain yksinkertaisesti halunnut palella ja varta vasten _itse_ aiheuttaa itselleni ikäviä fiiliksiä. Olen kyllä tainnut aina sanoa säästä kitiseville, että pue hyvä ihminen kunnolla päällesi...
Jee, just näin :) Tunnistan tyypin, kaveripiirissä useita. Perusnegatiivisuus kaikkea kohtaan, ei vain sitä säätä. Onhan se surullista, kun niin paljon kaunista ja ihanaa menee ohi että hurahtaa.
Nautin, nautin, nautin pakinastasi niin "rutosti". Nauroin kippurassa. Mutta taidan olla jäävi, sillä erityisesti kaamos, tulipalopakkaset, räntäsateet ja myrskyt (jos ei tuhoja tule ;) ovat minulle huippujuttuja ja tunnelman nostattajia. Kiitos! Odotan kieli pitkällä (juu, en pane sitä pakkasella rautatankoon) minkä ihmistyypin seuraavaksi esittelet.
Ha, tämä oli hauska. Mulla on perheessä aika täsmälleen kyseinen tapaus, en sano kuka, jos henkilö sattuu piipahtamaan mun blogista tänne sun luokse. Katsotaan hoksaako hän ja löytyykö itseironiaa tunnustaa ;)
Maalaistyttönä pohjoisesta hiihtelin jo lapsena kolmenkympin pakkasissa ja pyöräilin kilometritolkulla hevosiin kesät talvet. Sitten parikymppisenä olin joitakin vuosia sään uhri, nyt rakastan taas kaikkia sääilmiöitä ja vuodenaikoja tasapuolisesti.
Mukava juttu, saipa taas nauraa oikein kunnolla.
Minun sukuni on "keskuslämmitys asukkaita", jotka eivät voi tulla meille kun on liian kylmää. Lapsia ei voi laittaa lattialle, korvatulehduksen pekossa ja yli kymmenessä pakkasasteessa lapset eivät tietenkään ulkoile.
Jokainen tapaaminen alkaa kysymyksellä,"miten te tarkenette" ja eikö ole kamalan kylmä.
Vanha talo kelpaa vain kesämökiksi ja vain silloin kun peruskorjaus on tehty ja lämmitys on kauko-ohjattu ja pesutiloissa on lattialämmitys ja tiskikone pelaa ja tietenkin on kuivausrumpu ja sauna sisällä ja jokaiselle vieraalle oma huone ja ulkona ei tarvitse olla ja .....
Jatta, aivan, jos ulkoilu ja luonto jää kokematta, paljosta jää paitsi.
Lastu, voi kiitos palautteesta, sinulta tulleena arvostan sitä paljon! Minäkin pidän usein myös tuulesta ja tuiskusta, jotenkin tuntee silloin normaalia enemmän elävänsä. Olevansa samaan aikaan pieni ja suuri luonnon edessä, on kiva olla sitkeä ja tuntea luonto konkreettisesti.
Molly, kiitos. Minullakin on hyvin läheinen ihminen, joka "inhoaa talvea". Tämä ilmiöhän liittyy laajemmin sellaiseen luonnosta vieraantumiseen, kaupungistumiseen ja teknologistumiseen - joka on mielestäni surullista ja huolestuttavaa. Toki ymmärrän tätä myös, monesti asiaan liittyy masennusta, ahdistusta, yksinäisyyttä, sairauksia ym., jotka heijastuvat tällä tavalla.
Anonyymi, kiitos palautteesta! Heh, aivan niin. Nopeasti on tapahtunut muutamassa sukupolvessa iso muutos, ei siitä ole kauan kun enemmistö ihmisistä asui kantoveden ja huussin varassa vetoisissa puutaloissa. Ja kumma kyllä, nykyisissä huippuolosuhteissa niillä lapsilla vain tuntuu niitä allergioita ja korvatulehduksia ym. olevan alvariinsa...
Hehee, kertakaikkiaan mainio. Ja löydänpä tuttavistani aivan liian monta sään uhria. Suorastaan surullisen suuri osa on heitä :), tämä kaikella ystävällisyydellä sanottuna. Onneksi on myös niitä, jotka eivät jokaista lumituiskua tai vesisadetta itke.
Enkä tietenkään itse tunnustaudu sään uhriksi, sillä syksy ja talvi ovat ihan parhaat vuodenajat!
Heli, kiitän :). "Tämä laji on varsin yleinen, ja sitä esiintyy varsinkin kaupungeissa, maaseudulla se on hieman vähälukuisempi." Eipä tänne ole muuten kommentoinut yksikään sään uhri, jännää sinänsä, olisi ollut kiva kuulla heidän näkemystään. Ja jokaisessa meissähän tietysti on joskus se vaihde päällä, että ei vaan jaksa lähteä mihinkään kun sataa, ei siinä mitään, ei aina tarvii viitsiä. Kysehän onkin siitä, nauttiiko sisään jäämisestä hyvillä mielin, vai kerääkö itseensä kiukkua ja pahaa mieltä, kun "aina vaan sataa!".
Tämä sai hymyn huulille. Kiitos.
oikein hyvin osuvaa. ;)
Mielenkiintoinen sarja. Jännittävä nähdä, milloin kalikka kalahtaa... :) Tämä ei todellakaan kuvaa minua, mutta kovasti nauratti tuo tyypin nimi - sään uhri. Sellaisia tosiaan on, muistanpa tämän uhriasian, kun seuraavan kerran tapaan ihmistyypin :D Ansiokkaan monipuolisesti osasit kuvata häntä!
Tämä onkin kiinnostava aihe - uhriutuminen.
Lähes eniten olen kyllästynyt "olen masentunut ja elämäni on vaikeaa ja minulla on oikeus siihen" -tyyppiseen ajatteluun.
Niin onkin kun sen niin ajattelee.
Minttu
Elisa, mukava kuulla, kiitos palautteesta!
Rita, kiitos! :)
Ruska, kiva jos viihdytti :).
Minttu, uhriutumista on monenlaista. Masennus on vaikea asia, koska se on myös itsestä riippumaton asia, johon liittyvät monet fyysiskemialliset ym. asiat. Toki siihenkin liittyy vahvasti perusasenne elämään, jolla masennusta voi pahentaa tai sietää sitä paremmin. Oikea masennus ei kuitenkaan ole päätöskysymys, se ei häviä vain päättämällä että "en ole enää masentunut", mutta moni joka ei ole sitä koskaan kokenut, ei sitä ehkä oikein voi ymmärtää. Sellaisesta itsesäälisestä itseaiheutetusta asenteesta johtuvasta "masennuksesta" en itsekään oikein innostu...
Lähetä kommentti