Näissä on jotain todella omaa, Susirajan töissä. Rohkeutta, joka huutaa ääneti. Vaatimattomuutta, joka on todellista voimaa. Rujoutta, joka kysyy ja haastaa.
Alan pohtia omiakin valokuviani. Omaa tyyliäni, jota haen edelleen. Mietin kaikkia vaikutuksia, malleja ja odotuksia, joita tiedostaen ja tiedostamattaan ulkoapäin ja sisältäänkin saa.
Muistan myös pari pinnalla olevaa valokuvaajaa, joiden töihin olen tutustunut viime päivinä. Miten matkittuja, keskinkertaisia tai huonoja ja persoonattomia heidän kuvansa olivat, en pitänyt. Mutta he ovatkin laihoja, nuoria, kauniita, muodikkaita, näyttäytymis- ja pr-kulttuurissa sujuvasti sukkuloivia wannabe-julkkiksia. Jotka yleensä kuvaavat laihoja, nuoria, kauniita ja muodikkaita. He saavat töitä ja näkyvyyttä. Susiraja on ihan muuta.
Silti olen sitä mieltä, että Susirajan kannattaisi tehdä ne kotisivut/nettigalleria. Haluaisin nähdä enemmän Susirajan valokuvia, sieltä kotisivuilta, koska näyttelyyn en pääse. Eikö taiteilijan tavoitteena ole saada teoksiaan mahdollisimman monelle nähtäväksi?
 |
| Kuva: HS / Iiu Susiraja http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/Muoto+ja+kuva/1135263338351 |
31 kommenttia:
Ihailtavaa itsensä likoon laittamista! Olen ihan samaa mieltä: nuoret nätit ja menestyvät ovat valokuvan aiheena todella tylsä ja loppuun kaluttu. Minun mielestäni persoonallisuus on paljon kiehtovampaa ja arvokkaampaa kuin virheettömyys. Kiitos kun jaoit!
Hätkähdyttäviä kuvia tosiaan. Olisi hauska nähdä lisää kuvia, toivottavasti taiteilija päättää sittenkin laittaa nettisivut. Tai järjestää näyttelyn Oulussa ;)
Muakin kosketti & pysäytti tuo juttu. Toisaalta kuvissa oli huumoria (tai tragikomiikkaa) toisaalta jotakin surullista tai yksinäistä. Ajatuksia herättävää. Erityisen virkistävää oli löytää kuvia naisesta kaiken "tehdään kaikista samannäköisiä naisia vaikka väkisin" tyylin keskeltä!
Kiitos kun poimit tämän, muuten olisi jäänyt huomaamatta. Mahtavaa että on tällaisia ihmisiä jotka sitkeästi pysyvät omana itsenään ja vielä onnistuvat ilmaisemaankin jotain oleellista maailmastaan.
Luin saman kirjoituksen ja katsoin kuvat. Äkkiseltään aamukahvin ääressä juttu oli liian suuri pala pureksittavaksi, ja olen pohtinut sitä pitkin päivää. Surulliseksi tulin jutusta jotenkin, etenkin kun eräänä taiteilijuuden pontimena on vieläkin lapsuuden aikana koettu eristäminen ja kiusaaminen. Silti on todella rohkeata uskaltaa laittaa itsensä likoon ja toivon Susirajalle näkyvyyttä ja pitkää ikää. Virkistävää nähdä välillä JOTAIN IHAN MUUTA.
Luin artikkelin, sulattelin lukemaani ja keskustelin siitä vielä muksun kanssa. Pysäyttäviä kuvia, ajattelemaan pakottavia. Näiden kuvien jälkeen kokee päässeensä toisen ihon alle, jopa liian lähelle. En vieläkään ole varma mitä artikkelista pitäisi ajatella, mutta se pysäytti.
Ihan mahtava juttu! Kiitos kun linkitit, olisi muuten saattanut mennä ohi. Susiraja sai nyt fanin minusta. Ajattelen samoin kuin sinä, että "näissä on jotain todella omaa", ja sitä tunnetta ei tule harva se päivä. Mutta ehkä kuviakin enemmän sykähdytti, kosketti ja hymyilyttikin taiteilijan (selviytymis)tarina.
Hieno juttu kun löytää oman tavan ilmaista itseään. Sitkeys ja tinkimättömyys varmaan tekee taiteilijan. Näitkö muuten dokumentin Sally Mannistä Teemalta pari viikkoa sitten?
Miina Savolaisen "Maailman ihanin tyttö" -projekti on hyvä osoitus siitä miten voimakas väline valokuva on. Se koskettaa yhtä lailla kuvan kohdetta kuin katsojaa ja voi jopa parantaa niin kuin Savolaisen tapauksessa.
Näihin kuviin ja Hesarin juttuun en vielä perehtynyt, joten en kommentoi niitä.
Sanoit, että sinulla on vielä oma tyyli hakusessa. Miksi pitäisi olla jokin tietty tyyli? Eikö se merkitse todellisuuden hienovaraista muokkaamista ja oman itsensä rajoittamista?
Olipas herättäviä kuvia ja herättävä artikkeli (mulle ei tule Hesaria, joten ohi olisi mennyt). Monesti kaikki hyvät näyttelyt ja taidetapahtumat keskittyy isoihin kaupunkeihin, etenkin pääkaupunkiseudulle. Ja kyllä mie ainakin silloin tällöin lähden ihan vartavasten katsomaan esim mielenkiintoista näyttelyä.
Tuosta ajatuksesta nettigalleriasta tulee jotenkin mieleen... miten sen muotoilisi... taiteilijan hyväksikäyttö (aika rankasti sanottu, myönnän). Mutta taiteilija elää töillään ja jos työt olisivat ilmaiseksi kaikkien näkyvillä, se olisi mun mielestä vähän samaa kuin käsityöläisillä, joiden oletetaan tekevän töitään puoli- tai kokonaan ilmaiseksi, koska käsityöläisyyttä ei edes mielletä työksi.
Mielenkiintoista! Minulle ei tule hesaria, enkä sitä yleensä lue.. paitsi nettisivut selaan läpi lähes päivittäin. Täytyypä käydä kirjastossa vilkaisemassa, näkyikö itse lehdessä enemmän taiteilijan kuvia? Nettisivuilla taisi olla 3kpl.
Nyt luin Hesarin jutun ja katsoin kuvat.
Ensimmäinen ajatus oli, että Iiu Susiraja sairastaa masennusta. Miksi hän muuten kokisi elämänsä tavattoman tylsäksi ja katsoisi kameraan tyhjin katsein?
Mielikuvitusta häneltä ei puutu - sitä taiteilija tarvitsee!
Puhuit alustuksessasi laihoista, nuorista, kauniista ja pinnallisista wannabe -julkkiksista. (Laihuus, nuoruus ja kauneushan ei sinänsä tee ihmisestä pinnallista.)
Susirajakin hakee töilleen näkyvyyttä - tekeekö se hänestä pinnallisen wannabe -julkkiksen?
Muutamia ajatuksia;
- Niiltä joiden mielestä Susirajan kuvat ovat hyviä ja kiinnostavia haluaisin kysyä olisitteko samaa mieltä jos hän painaisi sanotaan nyt vaikka 30 kiloa vähemmän? Tai jos hän ottaisi harjan rintojensa alta? Tai kätensä henkarin koukusta?
- Monet ihailevat sitä että kuvataan omaa itseä sellaisena kun sattuu olemaan, mutta eihän Susirajan kuvat lopulta sellaisia edes ole! (Vai viettääkö joku aikaa muuten vain rinnat sukkahousuissa, noin esimerkiksi?)
- Jotta sanoisin jostakin kuvasta että se on "hyvä" niin ei riitä että se on tavalla tai toisella "rohkea". Ei sekään että se on "erilainen" tai "persoonallinen". Tulee mieleen vaikka ne E. Brotheruksen kuvat joissa hän liimaili itseensä (ja milloin minnekin) keltaisia post-it -lappuja. Ai hiivatti että mua ärsyttää se sarja. Minusta se oli esimerkki kuvista jotka on tehty mielellä: nyt jotakin sellaista mitä ei ole ennen tehty. Ei se aina tarkoita mitään hyvää.
- Kuvat ovat jossakin mielessä provokatiivisia ja totta, ne herättävät ajatuksia, mutta ovatko ne valokuvataidetta? (Pitäisikö ollakaan, se on toinen asia)
- Valokuvataiteen museon haastattelussa taitelija sanoi "On surullista, että omakuvani saavat niin paljon huomiota, mutta ymmärrän sen".
Minä en ymmärrä taas sitä että miksi kuviaan haluaa julkisuuteen, näyttelyyn esille ellei halua niille huomiota. Ylipäätään en ymmärrä mitä näillä kuvilla halutaan. Ovatko ne ns. henkilökohtaista terapiaa, rohkaisu muille? Sellaisena voivat hienosti toimiakin.
- Minulle tulee mieleen menneiltä vuosilta se "laulava talonmies", Sepi Kumpulainen. Monessakin mielessä.
Palasin vielä etsittyäni lisätietoa siihen kuvaako hän muuta kuin itseään. Löysin tietoa mm. Älä nyt suutu -sarjasta joka oli aika mielenkiintoinen.
Löysin myös tekstin:
"28 vuoden kiusaamisella on hintansa.
Näyttelyn teokset maksavat 280e/kpl."
En tiedä mitä ajatella siitä.
Virvatuuli, kiitos sinulle. Mukava kun pidit.
Jutta, totta, hätkähdyttävät omalla hienolla tavallaan.
Elisa, totta, kuvat ovat hyvin moniulotteisia ja niitä voi katsella monella tapaa.
Liisa, kiitos sinulle.
Mirka, juttu ja kuvat pyörivät harvinaisella tavalla minunkin mielessäni pitkin päivää, ja samalla opin myös jotain itsestäni.
Satu, aivan, tuo jotenkin samalla myös järkyttää "perusturvallisuutta" tai jotain arkipäivässä, liikahduttaa, eri tavoin.
Lumikko, minustakin tuli fani, näin voi sanoa ja se on harvinaista. Haluaisin tosiaan nähdä lisää kuvia. Ihailen myös tekijän paloa saavuttaa haaveensa.
Nalle, aivan. Hitsi, en nähnyt tuota dokkaria.
Neitoinen, tuo kirja ollut mielessä, sen haluaisin lukea. Ehkä ei tarvitsekaan olla mitään tiettyä tyyliä, sekin voi olla totta. Riippuu tietysti, miten itse asian näkee. Ehkä mietin enemmän kirjoitushetkellä että mitä haluan viestiä kuvillani, jota tyyli voi tukea. Valokuvaus itsessään on mielestäni hyvin vahvasti todellisuuden muokkaamista tai tulkitsemista eikä "oma tyyli" tai "tyylittömyys" sitä muuta.
Hanni, olisikin ihanaa, jos olisi varaa käydä useammin erilaisilla taide- ym. reissuilla, nyt käyn Hesassa tosi harvoin. Monilla kuvataiteilijoillahan on kotisivut/nettigalleria. Itse asiassa se on usein hyvin tärkeäkin väline, jonka avulla saa edullisesti työtään esille. Käytännössähän esim. näyttelyn pystyttäminen taidegalleriaan maksaa taitelijalle itselleen hirveästi rahaa (galleriavuokra, vedokset, ripustus, matkat ja majoitus ym.), johon vain harvat saavat apurahoja. Usein siis näyttely on tekijälle iso rahallinen panostus, eikä siitä varmaankaan usein saa omiaan takaisin, ellei satu kuulumaan harvalukuiseen hyvin myyvään vähemmistöön. Galleristi usein myös ottaa provikan myydyistä teoksista. Galleriathan ovat useimmiten myös ilmaisia yleisölle. Museoiden käytännöstä en tiedä, miten ja jos taiteilija siitä saa korvausta. Taiteilijanhan pitää myös markkinoida itseään, ja nettigalleriaan voi samalla liittää myös CV:n ja muita tietoja itsestään, uutisia, mediakuvia, haastatteluita ym., joiden avulla voi saada uusia työtilaisuuksia, näyttelyitä jne. Monet myös myyvät vedoksiaan, taidekirjojaan luentojaan/muita palveluitaan tms. kotisivujensa kautta. Ja eihän nettigalleriaan ole pakko laittaa kaikkia kuvia näkyville, vaikka vain osan "tiisereiksi", joka innostaisi kävijää lähtemään itse näyttelyyn. Eihän pieni tietokoneen ruudulla näkyvä kuva koskaan korvaa oikeaa näyttelyssä olevaa valokuvaa. Ja tietysti kuvat netissä ovat niin pieniä, että ei niistä printiksi ole. Eli kyllä minä näen nettigallerian/kotisivut ihan jonain muuna kuin taiteilijan hyväksikäyttönä. Onneksi jokainen taiteilija voi ihan itse päättää asiasta.
milla, oliko lehdessä enemmän kuvia?
Neitoinen, puhuin wannabe-julkkiksista, en -taiteilijoista. Minä arvostan laadukasta työtä, ja näiden joista puhuin, isot puheet/eleet ja työn taso eivät kohdanneet minun mielestäni. Jos hakee työlleen näkyvyyttä (taidehan on tehty nähtäväksi), sehän on ihan luonnollista ja toivottavaa. Jos tärkeämpää on nostaa itseään esille (työn sijasta), on se eri asia, minua se joskus ärsyttää. Tekstissäni oli havaittavissa myös tietynlaista karrikointia... Ja kyllä, olen itsekin hoikka, suht nätti ja omasta mielestäni vielä melko nuori, enkä mielestäni ole pinnallinen... ;).
piilomaja, tuskin on taidetta, joka kolahtaa kaikille. Minulle nämä kuvat antoivat ja "puhuivat" paljonkin, ja jokainen katsoja ymmärtää ne omalla tavallaan lähtökohdistaan ja kokemuksistaan käsin. Sinua ne eivät sykähdyttäneet. Sellaista se on. Ja ovathan nämä kuvia, jotka luultavasti jakavat mielipiteitä vahvastikin.
Minua kiinnostaisi nähdä enemmän hänen kuviaan, kyllä vaan. Tai siis hänen ottamiaan kuvia. Ylipäätään kuvaajien omakuvat eivät ole minusta kovin kiinnostavia.
Se täytyy sanoa että hyvin nopea on hänen uransa nousu ollut. Sanoi ostaneensa kameran vuonna 2007.
Jutussahan sanotaan, että Susiraja on piirtänyt ja maalannut paljon jo lastentarhaikäisestä asti, ja että otti jo nuorena paljon valokuvia, ennen kuin tuli lama. Ja välissä koulutus kahdeksi artesaaniksi. Eli ei tuo suinkaan ihan hetkessä ole tapahtunut, vuonna 2007 vain tuli siirtymä digikamera-aikaan. Onhan se ilmeisesti harvinaista, että opiskelija saa näyttelyn museoon.
Älä lue Miina Savolaisen kirjaa vaan tule katsomaan näyttely Tampereelle! Jos niin päätät tehdä, lähden mielelläni seuraksi! (Ja kokkaan hyvää kasvisruokaa ennen tai jälkeen.)
Nuoruus ja kauneus ja hoikkuus ovat tauteja, jotka elämä hoitaa "kuntoon" - ennemmin tai myöhemmin! Surullista, jos ihminen alkaa vasta ne menetettyään etsiä syvempiä arvoja. (En siis viittaa sinuun.)
Neitoinen, kiitos, mutta taidan pysyä kuitenkin kotipuolessa, nyt ei oikein sovi suunnitelmiin matkailu :). Nuoruus ja kauneus ovat myös katsojan silmässä, tämä yhteiskunta vain kieltää kauneuden vanhoissa, vanhuus on sairautta, jota pitää karttaa mahdollisimman pitkään. Itsehän oikeasti olen jo melko ikäloppu monessa mielessä monen mielestä. Toivotaan, että ihminen alkaa edes jossain vaiheessa etsiä syvempiä arvoja, itsestään selvää sekään ei taida olla.
Kiva keskustella kuvista, varsinkaan kun en harrasta kuvaamista!
Jokainen katsoo kuvia omalla tavallaan. Esim. nämä Susirajan kuvat minä voisin nähdä vaikka masentuneen ihmisen inhorealismina; katsokaa muutkin kuinka ällöttävä kehoni on. Tai sitten saattaisin nähdä niissä hyvän itsetunnon omaavan ihmisen, joka kuvillaan haastaa kauneusihanteet ja osoittaa oikeutensa näyttää miltä huvittaa.
Jonkun muun mielestä ne ovat kenties huumoria (hyvää sellaista tai sairasta), mahdollisesti itsensä objektiksi asettamista (syystä että?) tai melkein mitä tahansa.
Suoraan sanoen en oikein ymmärrä valokuvaamista sen kummemmin kuin päiväkirjojen kirjoittamistakaan. Miksi jotakin pitää vangita filmille tai paperille? Jokainen hetki antaa uutta nähtävää ja koettavaa; ei ole syytä pitäytyä menneessä.
Tuo tekstisi toinen kappale, sana rujous, jotenkin samoin koen myös nämä kuvat ja haluaisin kyllä nähdä ne oikeassa näyttelyssä, isompina ja katsoa niitä kauempaa kuin vain tietokoneen näytöltä.
Vaikuttavia kuvia, eivät ole mitenkään haalean vaisuja, mutta en silti tiedä, pidänkö näistä varsinaisesti. Sillä ei tietysti sinällään ole väliä, pidänkö vai en, mutta jollain tavalla tuntuu, että myös näissä kuvissa on tietoinen tavoite, nämä ovat myös tehtyjä ja lavastettuja kuvia, niissä toistuu tietyt asiat, eli ei minusta aivan täysin rehellisiä kuitenkaan sitten loppujen lopuksi, kuitenkin jotenkin rakennettuja kuvia... onko sitten aivan rehellisiä kuvia nykyään, niin sekin on jo yksi kysymys ja pitääkö sellaisia edes ollakaan.
Vaikuttavia ne ainakin kyllä ovat, ovat kuin puheenvuoro, mutta haaleneeko niiden teho myöhemmin, kun ne on nähty. Kestävätkö ne aikaa.
Se on hienoa, että hän uskaltaa tuoda itsensä esille, yhdellä tavalla rohkea teko kaikkien erilaisten puolesta, laihojen, pienten, eriväristen, arpinaamaisten, kaljujen ja muiden poikkeavien.
Joka tapauksessa haluaisin kyllä nähdä nämä kuvat ja pysähtyä niiden eteen. Kiitos että vinkkasit tästä, kaivoin Hesarinkin kirjastosta esille :)
Piti tulla vielä takaisin, kun tajusin, että sanat tässä näyttävät kumman kovilta, töksähtäen lopetin tekstin yhtäkkiä, että aivan kuin luokittelisin, että on ne jotkut toiset, joiden puolestapuhuja hän on. Sitä en tarkoita.
Ajattelin ja ajattelen, että hän on kuitenkin kaikkien meidän puolesta puhuja myös, uskaltaja. Me olemme jotenkin vajavaisia ja rikki, ainakin useat meistä, siksi hänenlaisiaan rohkeita ääneen sanojia ja kuvilla kertojia tarvitaan.
Se on tärkeää.
Vastaan omasta puolestani piilomajan ihmettelyyn: en ymmärrä, mitä tekemistä Susirajan elopainolla on hänen taiteensa arvottamisen kanssa. Pidän myös Elina Brotherusta post-it-lappuineen sekä hyvänä että kiinnostavana taiteilijana, vaikka hän on hoikka kuin pajunvarsi eikä pidä harjaa rintojensa alla.
Minua kiinnostaisi tietää, miten sinä piilomaja määrittelet hyvän (valokuva)taiteen, tai "hyvyyden" ja "taiteen" ylipäätään?
Suurimmalle osalle taiteilijoista taiteen tekemiseen liittyy myös terapeuttinen aspekti. Sen ei pitäisi vaikuttaa töiden kiinnostavuuteen tai niiden arvottamiseen, kuten ei taiteilijan mahdollisesti sairastaman masennuksenkaan.
Omakuvat tunnetusti jakavat mielipiteet: minusta taiteilijoiden omakuvat ovat usein tavattoman kiinnostavia, toisin kuin vaikkapa bloggaajien omakuvat.
Hienoa tavallaan, että nykytaide puhuttaa ja ärsyttääkin niin hiivatisti. Itse ajattelen, että nykytaiteen tärkeimpiä tehtäviä ovat paitsi ajatteluttaminen, myös suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden sietokyvyn kasvattaminen. Sanalla sanoen meidän ihmisten viisastaminen. Sitä tarvitaan kipeästi, näinäkin aikoina.
himalaiselle haluaisin sanoa, että lehtijutussa Susiraja kertoo rakentavansa kuviaan jopa tunteja. Ne ovat siis mitä suurimmassa määrin tehtyjä ja lavastettuja, kuten taide yleensäkin. Taide voi olla autenttista myös ollessaan "lavastettua".
Mielenkiintoinen keskustelu täällä käynnissä...minä vasta muodostan mielipidettäni, joten en osaa sanoa mitään. Ihan tavallista.
Sanon sen sijaan, että minusta tuo lehtijuttu oli mahdottoman hyvin kirjoitettu tarina.
Ja Logomoon aion mennä kyllä katsomaan mm. noita kuvia.
Lumikon vastineeseen liittyen; Kiitos vastauksesta tai oikeastaan kysymyksen väistämisestä.
Minua ei kiinnostaisi yhtään onko kukaan taitelija lihava tai laiha tai minkä näköinen on. Mieluiten katsoisin vain heidän ottamiaan kuvia. Minua ei siis kiinnostaISI, mutta kun se silmille isketään niin en voi sitä ohittaa. Siis olenko nyt ymmärtänyt väärin; eikö kuvaaja itseään kuvaamalla toivo nimenomaan huomiota itselleen? Myös sille millainen on? Eikö noissa omakuvissa muka ole provokaatiota? Ellei ole, niin ainakin ne sellaisiksi otetaan, hyvin monet tuntuvat ottavan kun luin mm. sitä Hesarin viestiketjua.
Minä en käsitä miksi nämä kuvat olisivat sen rohkeampia, aidompia ja miksi niitä vielä kuvaillaan kuin kenenkään muunkaan omakuvat. Mikä on näiden kuvien juttu, sitä en tajua. Miksi kehutaan että ovat pysäyttäviä ja että taitelija laittaa itsensä likoon? Että ovat erilaisia? Millä tavalla ovat erilaisia?
Ja sitten tullaan siihen että nii-in, mitäpä jos taitelija olisi normaalipainoinen eikä kiusattu. Olisivatko kuvat silloin yhtä ihailtuja? En usko, eli uskon että osa innokkaasta vastaanotosta liittyy noihin kahteen asiaan eikä siihen mihin kai pitäisi: valokuvaukseen, valokuviin. En MINÄ sen painon perään kyttää.
Aika hauskoja ovat jotkut kuvat, siis aidosti hauskoja ilman mitään pilkkaelementtiä ja joistakin näkemistäni kukkakuvista pidin. Samoin yksi mustiinpukeutunut pullapitkohahmo oli kiinnostava. Teoksen nimi pisteenä iin päällä.
Eivät hänen kuvansa minua ärsytä. Kyllä se on pikemminkin se niiden herättämä jeesustelu ja selvittely, ei täällä niinkään mutta ainakin yhdessä toisessa blogissa ja siellä Hesarilla.
Minusta nämä kuvat OVAT kiinnostavia esim. siinä mielessä että jos ihminen on valokuvauksen keinoin selättänyt vaikeita asioita (hänellä ainakin se kiusaaminen) niin onhan se aivan loistava juttu. En minä missään nimessä väheksy taiteen terapeuttista puolta, en tekijälleen tai katsojalle.
Mitä tulee meidän blogeihimme omakuviamme laittaviin...en oikestaan oleta että kukaan minun kuviani pitää kiinnostavina, en minä niitä siksi sinne laita. Sen sijaan olen nähnyt monia hyvin kiinnostavia omakuvia. Mitä niitä nyt luettelemaan ja muita ulossulkemaan mutta kyllä niitä minusta on.
En usko että aidosti ketään kiinnostaa minun taidemääritelmäni. En minä kuitenkaan edelleenkään osaa sanoa ovatko nämä ko. kuvat valokuvataidetta. En suinkaan väittänyt etteivät ole. Määritelköön ne jotka osaa.
Vielä pakko kommentoida, vaikken millään pysty vastaavaan syväluotaukseen kuin esim. Lumikko, Piilomaja ja Himalainen. Ilolla olen lukenut heidän (ja muidenkin) analyysejään ja mielipiteitä.
Itselleni taide on vahvasti tunnejuttu. Joko pidän tai en. Etsin joko estetiikkaa tai rohkeita ratkaisuja, erilaisuutta.
Kun nyt olen asiaa pohtinut hetken, täytyy todeta, etten oikeastaan yhtään tykkää ainakaan niistä HS:ssa näytetyistä Susirajan kuvista (!), mutta silti pidän siitä, että ne koskettavat, herättävät ajatuksia ja ravistelevat. Jotenkin ne kuvat aiheuttavat minulle puistatuksia. Ei siksi, että hän olisi isokokoinen tai kauneusihanteisiin sopimaton, vaan juuri siksi, että kuvat ovat liian rujoiksi tehtyjä, liian osoittavia.
Jos näkisin kuvan, jossa Susiraja keittää aamupuuroa aamutakissa tai istuu saunan jälkeen terassilla, hihkuisin riemusta. Haluaisin nähdä todellisia ihmisiä omassa elementissään. Se vaan ei taida olla kiinnostavaa ja julkisuutta herättävää. Se on "vain" valokuvausta, ajan dokumentointia, ei valokuvataidetta.
Vetäydyn nyt takaisin omaan blogiini värittelemään prinsessankuvia... ;)
Luin heti jutun lehdestä. Lapsuuden nurjat kokemukset ovat kehittäneet sitkeyttä ja omaleimaisen ilmaisutavan. Aikoinaan kiusattu ja väärin kohdeltu nainen panee nyt kuvillaan kanssaihmiset lujille. ja itsensä? Onnistuu siinä hyvin, rauhallisesti. Ei esitä itsesääliä tai vihaista kostonhalua.
Täällä vielä, huomenta :) Tuli tunne, että haluaisin vielä jotain sanoa, vaikka vähän myöhässä olen, tämä on kiinnostava aihe, tekisi oikeasti mieli nähdä Susirajan kuvia.
Jos kommentistani jäi sellainen kuva, etten ymmärtänyt taiteilijaa, en sitä tarkoita. Sympatiani ovat hänen puolellaan. Kuten Mirkakin sanoi, minullekin taide on vahvasti tunnejuttu, erilaisia asioita. Se voi olla estetiikkaa, mutta myös rujoutta, yllätyksellisyyttä, hetkellisyyttä ja lavastettuakin.
Se minkä mainitsin, että kuvat tuntuvat tehdyiltä, oli ensivaikutelma joka niistä syntyi, ehkä sen takia koska kuvissa olevat symboliesineet ja tehokeinot vaikuttivat niin kliseisiltä, mutta toisaalta juuri se tuo mieleen sen ajatuksen, että ehkä taiteilija tahtoo tehdä parodiaa myös niillä koko tyylilajia kohtaan. Jotenkin jää sellainen mielikuva, että Susiraja itse on kaiken kohauttavan ja median yläpuolella, se on hänen voimansa, joka tekee hänestä entistä kiinnostavamman.
Kiitos kaikille mielenkiintoisista kommenteista :). Ainakin nämä kuvat herättävät keskustelua ja pohdintaa, hyvä niin. Rita sanoi minusta aivan naulan kantaan: "..panee nyt kuvillaan kanssaihmiset lujille". Sitä nämä kuvat tekevät minusta, eri tavoilla eri ihmisille.
Eihän Susiraja ole dokumentaristi, eikä se vie kuvista "rehellisyyttä". Minusta nämä ovat äärimmäisen rehellisiä kuvia.
Taidetta tämä on ainakin Valokuvataiteen museon mielestä, kun kerran sinne Susirajan kuvia halusivat.
Miksi ei saisi esim. provosoida, kyseenalaistaa, hämmentää, kertoa tarinaa, vaikuttaa. Mielestäni se on yksi taiteen ydintehtävä. Ei kuvien tarvitse olla kauniita tai "luonnollisia" ollakseen hyviä. En usko lainkaan, että Susiraja nimenomaisesti hakisi kuvillaan julkisuutta tai huomiota tai shokkiarvoa. Jos lihava nainen tyhjä katse kasvoillaan tietyn rekvisiitan keskellä shokeeraa meitä, se on kai meidän korvien välissä. Hänellä on ollut tarve tehdä tuollaisia kuvia, jokin tarkoitus, halu.
Minusta on ihan turhaa ja älytöntä miettiä, että mitä jos kuvassa olisi laiha nainen tai ei-kiusattu nainen tms. Nämä kuvat ovat nyt tässä, muunlaiset kuvat olisivat jotain muuta. Mitä järkeä kysyä, että "pitäisitkö tästä maisemamaalauksesta, jos siinä olisikin maiseman sijasta hedelmäasetelma?"
Minä näen noissa kuvissa mm. erittäin tarpeellista viestiä tämän päivän julkkis-, Idols-, botox-, menestyjä-, ikuinen nuoruus ja laihuus -maailmassa. Ja sekin on vain yksi osa asiaa. Kuvat ovat minun silmiini (ja aivoihini) ihan hämmästyttävän monitasoisia ja syviä, kun niitä oikein katsoo ja ajattelee, pysähtyy, rauhassa ja ajatuksella. Kerrankin taidetta, joka laittaa myös pään liikkeelle.
Ei se mitään, mie pidän noista kuvista ihan sikana. Ja siksi siitä blogijutun tein. Ei teiän tartte tykätä, jos ette tykkää :).
Lähetä kommentti