Kuntonyrkkeilykurssi päättyi tänään. La, ma, to, la. Olen tyytyväinen, itseeni ja kurssiin. Vanha haave on toteutettu. Se on jo itsessään hienoa. Kävin joka kerran, riippumatta pakkasista, liian lyhyistä yöunista tai haasteista, en keskeyttänyt, en luovuttanut. Hyvä sekin.
Ensimmäisellä kerralla jouduin epämukavasti silmätysten perfektionismini kanssa. Epäonnistumisista kirjoittaa hyvin myös urbaani oranki. Kohtasin sen, eikä ei-osaamisen kanssa eläminen ole enää niin vaikeata (kai?). En vieläkään osaa koukkulyöntejä kunnolla (eikä kuulemma tarvitsekaan osata, ei osaa edes kuukauden päästä). Mitä enemmän yritän onnistua ja olla hyvä, sen huonommin se menee, välillä tuntuu siltä. Minusta alussa meni paremmin, ehkä. Ei sillä lopultakaan ole väliä. Aina voi harjoitella.
Mutta tuli myös isompi ja uudempi oivallus. Näinä päivinä olen lähestulkoon ensimmäisiä kertoja (?!) huomannut, että olen ikääntynyt, en ole enää parikolmekymppinen fysiikaltani! Muutaman viime vuoden aikana olen toki todennut, että isojen ojien yli tai ylhäältä maahan hyppääminen ei enää suju yhtä helposti kuin ennen (pitää siis alkaa treenata lihaksia ja sen sellaista, ajattelin). Krapuloista tai liian vähäisistä yöunista ei tietenkään toivu entiseen malliin (onneksi niistä ei kärsikään nykyisin kuin harvoin). Mutta olen pitänyt itseäni suht hyväkuntoisena ja olen liikkunut viime vuosina huomattavasti aiempaa enemmän.
Silti kun ikä alkaa ja jatkuu nelosella, ei näköjään enää palaudukaan uusista ja fyysisesti raskaista harjoitteista noin vain. Tämän kuntonyrkkeilykurssin jälkeen olen ollut jotenkin uudella tavalla syvästi poikki, fyysisesti. Tietysti voin selittää sitä kurssipäiviä edeltäneillä parilla huonounisella yöllä, osaamattomuuttaan liian vähäisellä syömisellä ja kurkun ärsytyksellä. Mutta on siinä muutakin? En taida mennä vielä maanantaina kuntonyrkkeilytreeneihin seuraan muiden, vanhojen tekijöiden kanssa. En vain jaksa. Haluan palautua kunnolla.
Ikääntymisen oivaltaminen, käsittely ja hyväksyminen on todella mielenkiintoista. Jollain hassulla tavalla se on helpottavaakin, vaikka toisaalta hieman tuskallista. Ehkä minun ei tarvitsekaan olla ikinuori, aina jaksava, heti oppiva supernainen! Minä olen nelikymppinen, joka on ihan tarpeeksi hyvä. Ehkä jopa monissa asioissa keskinkertainen, eikä aina se priimus ja oho menipä hyvin! -tyyppi. Saan olla, mitä olen. Ja hyvä niin, se riittää. [Ja myönnän, silti tässä kohtaa joku puoli minussa haluaa huomauttaa äänekkäästi lukijoille, että kyllä se kurssi hyvin meni, ja olen tosi kova gimma ja jaksoin kyllä ihan yhtä hyvin kuin ne nuoretkin! Heh ;)]
En tosiaan ole käsitellyt vielä lainkaan todellista vanhenemista. Kuvittelemmeko helposti olevamme jonkinlainen poikkeus säännöstä? Kun ei enää pysty kumartumaan, avaamaan maitopurkkia, juoksemaan? Kun lääkkeitä on roppakaupalla annostelijassa, kun särky on krooninen kaveri. Käykö niin, miten minulle käy? Missä kunnossa olen vanhana?
Vanhuutta ja fyysisen suorituskyvyn muuttumista ei voi estää tai paeta. Haluan katsoa sitä silmiin ja hymyillä. En käydä rasvaimussa tai ottaa Botox-ruiskeita, leikellä ja kiristää ihoani. Lääkkeeni ikääntymiseen (eli elämään!) ovat iloinen mieli, fyysinen aktiviteetti ja hyvä ravinto. Ihan vain keskikertaisena ja tavallisena. Kiitollisena, että vielä olen terve ja pystyn hakkaamaan säkkiä, hyppimään narua ja punnertamaan, mutta hyväksyen, että aina ei ole niin. Aikansa kaikkea.
Halaukset kaikille ja hyvää viikonloppua! Haastetaan itsemme, rakkaudella ja armollisesti. Pidetään huolta, itsestämme ja ympärillämme olevista.
Päivän pieni ilo: FST5:lta tulee paraikaa todella mielenkiintoinen dokumentti vankien pitkästä meditaatioharjoituksesta vankilassa. Se näkynee myös myöhemmin Ylen Areenalla. Suosittelen jokaiselle, vaikka et olisi koskaan meditoinutkaan tai harkinnut sitä. Meditoinnissa on oikeasti "järkeä".
Dok: Meditointia kaltereiden takana (Meditation bakom galler)
Itä kohtaa lännen vankilassa Alabamassa Kaakkois-USA:ssa. Ikivanha mietiskelymuoto tuo toivon kipinän ja positiivisen muutoksen vankien keskuuteen ylitäydessä vankilassa, jossa säilytetään kaikkein pahimpia rikollisia.
11 kommenttia:
Kiitos kirjoituksestasi! Olenkin juuri miettinyt itsekseni, että koko ajan kolottaa jostain päin kroppaa. Vielä hetki sitten ajattelin, että aloitan "sen ja sen" harrastuksen sitten kun olkapäät eivät satu/lonkka ei vihoittele/ polvet eivät ulvo, mutta yhtäkkiä totesin tämän kaiken olevan jokapäivästä! Jos haluan tehdä jotain, on se tehtävä HETI vaivoista huolimatta ja katsottava sitten, josko vaivat liikunnan myötä helpottavat eikä päinvastoin.
Nuorena luulin, etten elä 50-vuotiaaksi. Mistä ihmeestä sen sain päähäni. Ehkä siksi, että minua aina tutkittiin eikä kerrottu miksi.
Ja kun täytin 50, kuvittelin, etten ainakaan 60 vuotta tule täyttämään tai jos täytän, se on melkein kuin elämän loppu.
Ajattelin myös, että jos jostain ihmesyystä elän niin kauaun että pääsen eläkkeelle, se on kauhistuttavaa, koska silloin ei enää edessä ole muuta kuin hauta.
Ja kuinka sitten kävikään? Koskaan ei ole ollut niin helppoa elää - ja hauskaa - kuin nyt. Mistä tämä käännös johtuu, en tiedä. Ehkä siitä että suorituspaineet olen heittänyt romukoppaan.
***
Luin jostain (en muista mistä) tutkimuksen, missä kerrottiin, että ihminen kuvittelee itsensä yleensä seitsemän vuotta nuoremmaksi kuin on.
***
Onnea kuntonyrkkeilykurssista! Hienosti meni (ja vaikka olisi mennyt huonosti, niin sittenkin meni hienosti :)
Ihan samat aatokset ovat pyörineet myös minun mielessäni viime aikoina. Toisaalta on myös lohdullista, esim. balettitunnilla, ollakin tyytyväinen siihen vähään, mitä nyt tekee - kun vertaa nuorempaan itseensä, joka piiskasi ja syytteli heti, kun joku liike ei mennyt "oikein". Armollisuutta meille kaikille, toivottaa Marikka :)
Minäkin olen miettinyt vanhenemista vaikka en nyt vielä kovin vanha olekaan. Mutta en tästä kyllä nuorenekaan. Olen katsonut äitiäni ja huomannut hänessä tiettyjä vanhenemisen oireita, luonnollisia juttuja mitä tapahtuu kun ihminen vanhenee. Ja miettinyt, että onkohan minulla samanikäisenä sitten samat lonkkavaivat.
Eilen iltana huomasin, etten enää taivu samalla lailla kuin ennen.
Mutta oikeastaan olen hyväksynyt sen, että en ole enää nuori ja vetreä, ihminen muuttuu ja se on hyvä. Vanheneminen ei ahdista minua, onneksi, koska muuten olisi jo hermoraunio :)
Ikääntyminen ja siihen suhtautuminen on mielenkiintoista tosiaan. En ole itse pitänyt sitä koskaan pelottavana mörkönä, enkä tahdo taistella sitä vastaan edes ryppyvoitein. Toivon vain, että olisin mahdollisimman terve (kivuton), onnellinen ja tyytyväinen elettyyn elämään ja elämään sillä hetkellä. Olen vasta hitusen alle kolmekymppinen, mutta silti olen miettinyt näitä asioita aika paljon. Vietän vapaa-aikaani paljon jo eläkkeellä olevien ihmisten seurassa ja heidän kauhistellessa ryppyjään sekä vanhuuttaan mietin, että olenko silloin myös tuo omaa ikääntymistä inhoava, kauhisteleva tyyppi. Ehkä moni sanoisi, että hyvähän se on nyt nuorena puhua. Niin, voi se olla niinkin. Ikääntyminen ei siis pelota, ainakaan vielä vaikka äitini jo nyt tokaisi, että kätesi ovat kuin vanhan ihmisen kädet :)
Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi! Vanheneminen - ikääntyminen - se on asia, jota ei voi paeta, ja joka varmasti mietityttää kaikkia. Vaikka se asettaakin hiljalleen fyysisiä rajoituksia, minusta on rauhoittavaa tietää, että jos terveenä pysyy, paljon voi silti tehdä, mutta aiempaa lempeämmin.
Minä venyttelen, koska olen huomannut jäykistyväni helposti. Polvieni ylirasitus muistutti siitä, että tätä kroppaa ei voi enää rasittaa loputtomiin, vaikka kunto muuten riittäisikin. Olen myös sen ikäinen, että minun täytyy löytää lapsikysymykseen vastaus ja se on ihan valtavan suuri asia.
Vanheneminen on oikeastaan aika vaikeaa, vaikka toisaalta minusta tuntuu, että teen siitä itse vaikeaa. Pystyn nyt tekemään riittävästi asioita, mieleni ja kroppani ovat terveet ja toimivat. Lapsi tulee, jos on tullakseen, ja yksinkin voi olla onnellinen, tiedän sen. Juuri nyt on hyvä olla, sehän on tärkeintä.
Vanheneminen taitaa sisältää väistämättä luopumisia, ehkä se on se vaikein pala niellä. Tai pitäisikö ajatella, että asiat vaihtuvat toisenlaisiin asioihin, kropan vetreys elämänkokemuksen tuomaan viisauteen, hyppelyliikunta rauhallisempaan jumppaan jne... Ainoa varma asia on muutos, mutta muutos ei ole välttämättä paha asia.
Aurinkoista uutta viikkoa! :)
Minä olen jotenkin sopeutunut ikääntymiseen jo nuorena, koska kasvoin isovanhempieni kanssa ja olen nähnyt läheltä, mitä vanhuus on. Ja olen pari vakavampaa sairautta kokenut ja tiedän, miltä tuntuu hengästyä kuin mummo. Mutta olen aina toipunut ja uskon, että vanhanakin voi olla vetreässä kunnossa, jos vain hoitaa itseään hyvin. Sängynpohjalle jäämistä minäkin kammoan.
(tätsy puhuu taas:)): Mulle on käynyt tasan päinvastoin nelikymppisenä: huomasin olevani elämäni kunnossa, jaksoin kuntoilla, käydä salilla, pelata sulkkista, lenkkeillä... paino oli helppo saada pysymään kuosissa. Mutta ehkä oli niinkin, että nelikymppisenä mun sairaudet, jotka oli haitanneet jaksamista (=kilpparin vajaatoiminta, astma, keliakia) oli todettu ja hoidossa, joten jaksamisen suhteutti siihen.
Mutta nyt, 55-vuotiaana mun on pitänyt antaa vähän periksi. En ole niin notkea, jaksava, hoikka, ja sitten onkin mietittävä, vaihdanko rankan rasvanpolttojumpan pilatekseen ja pitkät kävelylenkit tuolijumppaan :)
Mutta mielikin muuttuu ja kasvaa, ainakin olisi itselle hyvä jos niin käy. Eli kuulutan myös tuon kehon kuuntelemisen ja armollisuuden perään. Luulen jopa, että liika rääkki on pahasta, kuunteleva, hidastempoinen liikunta hyvästä. Tsemppiä jatkoon sinnekin!
Mirka, hyvä huomio, luulen että noin päin se on tehtävä, eli hoidettava niitä särkyjä liikunnalla.
Lastu, mukava kuulla tuollaisia kokemuksia, kiitos. Ja eihän se onni ole kiinni edes siitä, jaksaako ja miten paljon jotain fyysistä, vaan päänsisäinen juttuhan se on.
Marikka, kyllä, se armollisuus ja kohtuullisuus itseäänkin kohtaan on hyvä juttu.
Solen, totta, äitiään tulee välillä katseltua "sillä silmällä". Kaikki muuttuu.
milla, hyviä pohdintoja. Että olisi tyytyväinen elettyyn elämään ja tähän hetkeen. Siinäpä se.
Nan, kiitos mietinnöistäsi. Luopumista, joka voikin olla muutosta, niin ettei oikeastaan jääkään mitään "vähempää", vain erilaista? Minä tuhlasin lapsentekovuodet työnarkomaniaan ja uupumukseen, ja ajattelin aina vain, että mietin sitä sitten myöhemmin... Nyt on vähän haikea olo, että näinkö se elämä meni, lapsettomana. Tosin eipä muutenkaan ollut sellaista elämäntilannetta. Mutta kyllä sitä ehkä kannattaa oikeasti miettiä, vielä kun on sen aika.
Amelia, rankkoja kokemuksia sinulla, jotka varmasti kasvattavat. Nautitaan kun jaksetaan ja uskotaan toipumisiin!
Hanni, kyllähän minä jaksan ihan hyvin vielä, varmaan paremmin kuin useimmat muut ikäiseni. Kyse oli siitä, että tajusin oikeastaan ekaa kertaa, että en ole enää parikymppinen ;). Että kun tekee ihan uusia asioita (ei ole ollut tapana hakata ketään...;) uusilla lihaksilla, kolme tuntia putkeen, monta kertaa parin päivän välein, palautuminen ottaa aikansa, ottaa varmasti parikymppiselläkin. En vain ole pitkään aikaan tehnyt mitään näin rankkaa ja näin paljon, ja sen kuormittavuus yllätti. Itsensä kuuntelu on kaiken a ja o, tajusin sen jo parikymppisenä kun luin joogan filosofiaa. Jos sattuu, ei pidä tehdä. Terve rasitus on ok, mutta pahaa ei pidä itselleen tehdä eikä koskaan verrata muihin, yrittää pysyä kenenkään muun tahdissa. Kyllähän sitä tosiaan koko ajan oma kroppa ja jaksaminen muuttuu, ja mieli sen mukana. Olen nyt kyllä huomannut, että olisi hyvä tehdä monipuolisesti asioita, yläkroppa näyttää olevan alakroppaa heikompi.
Kiteytitpä hyvin tunteet joita ikä tuo tullessaan.
Eivät rypyt ja kilot minuakaan häiritse, vaan juuri tuo fysiikan rajallisuus.
Äitini ja tätini, yli 70v molemmat, rakastavat puutarhan hoitoa, marjastusta ja liikuntaa yleensäkin.
Heidän mukaansa järki sanoo että jostain täytyisi jo luopua ja tahtia hellittää, mutta mistä ja miten?
Toistaiseksi tässä suvussa on luovuttu yöunista.
Kolotusten takia, joita touhuaminen pakosti aiheuttaa.
Mk, kiitos kommentista. Mitä kauemmin puuhailee sen parempi. Kunhan ei kerralla liikaa, siinähän se haaste :). Unettomuus se kyllä on vaarallinen juttu terveydelle.
Lähetä kommentti