Mikään ei pysy.
Minä luulen tietäväni, missä haluan pysyä: koskemassa häntä, joka tasolla.
Hän ei tiedä missä haluaa pysyä, tai edes mitä haluaa.
Jättää minut uudestaan ja uudestaan - siis melkein, lähes. Kun on hieman jättänyt uskaltaa taas
hetkeksi tulla lähemmäksi. Sitten läheisyys taas alkaa ahdistaa,
kysymykset kiertyä kuristavasti, epäilykset etäännyttää minusta pois.
Minä ymmärrän. Vittu minä ymmärrän aina kaiken, kestän, tuen, keskustelen älykkäästi,
haastan, neuvon, ja tykkään aina vain. Silti en tiedä vastausta. Mutta välillä minussa repeää ja
minusta tulee se tarvitseva herkkä pieni pelkäävä haluava vaativa raivoava
saatanan surullinen ja vihainen ämmä joka lähettää kirpakoita tekstiviestejä, vaikka yrittää edes
vähän sensuroida niitä ensin, ettei kaikki menisi pilalle, lopullisesti.
haastan, neuvon, ja tykkään aina vain. Silti en tiedä vastausta. Mutta välillä minussa repeää ja
minusta tulee se tarvitseva herkkä pieni pelkäävä haluava vaativa raivoava
saatanan surullinen ja vihainen ämmä joka lähettää kirpakoita tekstiviestejä, vaikka yrittää edes
vähän sensuroida niitä ensin, ettei kaikki menisi pilalle, lopullisesti.
Ja kyllä, joskus tekisi vain mieli häipyä ensin itse. Kokea menetyksen tuska, ja (muka) se siitä sitten vaan.
Ettei toinen ehdi taas, satuttaa niin että luulee murenevansa koska taas
uskoi (ja tiesi, hän OLI hetken lähellä). Ettei hän rikkoisi aina vain pahemmin,
koska minä tunnen koko ajan enemmän ja hänestä olisi pelottavaa jos rakastuisin.
[Mikä helvetti meitä ihmisiä oikein vaivaa, jos rakkaus on pelottavin asia maailmassa?]
Ei tätä enää nyt! Haluan, oikeasti haluan rikkoa ne pirulliset toistopakkoiset ihmissuhdekäsikirjoitukseni
(meillä molemmilla on kuormamme), tai tämä yksinäisyys ei ikinä pääty. Nyt ei luovuteta. Nyt taistellaan vaikka sattuu! (Hah, kaikki kuulostaa jo kornilta, missä haarniskani on, missä ja kuka olikaan ritari, ei kun ne haarniskat siis pois!) En voi kuin toivoa, että hänkin haluaa, ja uskaltaa yrittää. Ihan oikeasti.
En tiedä, ei voi tietää. Mikään ei pysy, paikallaan. Anna tulla hyvää.
19 kommenttia:
Olisin voinut kirjoittaa tämän.
Hiljaa, uskaltaen eteenpäin, elämä kantaa:)
Muillakin samankaltainen tilanne, miten ikävää:/. Mulla se tilanne, että neljä vuotta kestänyt parisuhde on katkolla, kun toinen ei enää tiedä mitä haluaa. Ja vaikeus on se, että minä tiedän etten haluaisi mitään muuta kuin olla toisen lähellä ihan koko ajan... välillä lähennytään ja välillä mies etäännyttää itsensä. Mutta ei luovuteta siskot:)!
Heräsin aamulla ahdistukseen. Uskaltaako rakastaa, uskaltaako luottaa toiseen? Ex-mies ja eräs toinen pettivät luottamukseni ja rakkauteni ja löivät minua henkisesti suoraan päin näköä. Arvet kiusaavat vieläkin, aukeavat aika ajoin. Annanko toisen tulla liki minua, uskallanko itse mennä lähemmäs? Kuitenkin haluan uskaltaa. Onneksi on aikaa, onneksi ei ole kiire.
Loppujen lopuksi mikään ei todella pysy, mutta pysyisi edes hetken. Tai pidemmän hetken, ihmiselämän tai jotain sinnepäin.
Niin, miksi rakkaus on niin suuri pelättävä.. onko se niin suuri tunne, että ihminen pelkää menettävänsä kontrollin ja jonkun järjestyksen päänsä sisällä. Äh, ihan järjetöntä!!
Kaunis kuva, hyvin kirjoitettu. Toivon sinulle pelkkää hyvää.
Just noin: mikä siinä rakkaudessa pelottaa? Ja voi noita tunteiden totaalisuuksia. Sekin voi pelottaa, jos on ehtinyt tottua tasaiseen. Onneksi sinä uskallat. Antaa mennä vain. Ja sitä hyvää roppakaupalla sinne!
Muutama vuosi sitten olin samankaltaisessa tilanteessa.Tsemppiä sinulle!
Ikä tosiaan tuo haavoja ja arpia tullessaan, myös noille miehille.
Senkin kun aina muistaisi.
Vasta aika auttaa ymmärtämään, ja luottamaan.
Enkä nyt tarkoita että aina pitäisi ymmärtää kaikkea käytöstä, vaan että usein sitoutumisen ja rakastamisen pelot ovat meillä yhteisiä.
Luulen että moni mies pelkää eniten sitä että tulee riippuvaiseksi toisesta, huomaa tarvitsevansa toista.
Sekä helpottamaan ja jakamaan arkea, että rakkauteen.
Mitä sitten tapahtuisi jos nainen jättäisi ja lähtisi?
Tutulta kuullostaa tuo aina kaiken ymmärtäminen ja siihen väsyminen! Jos tykkäät lukea "outoja juttuja", tsekkaa "Ei rajoja, takaisin nollatilaan". Itse löysin aikoinaan (kaikenkarvaisten epäonnistuneiden ihmissuhdehötkyilyjen jälkeen) elämäni miehen tekemällä itselleni selväksi, mitä MINÄ haluan suhteelta (Olin liikaa aina miettinyt, mitä toinen haluaa ja YMMÄRTÄNYT). Tajusin, että kyllä vain, todellakin ansaitsen rinnalleni ihmisen, joka uskaltaa sitoutua minuun ja suhteeseemme, ja joka osaa näyttää tunteensa. Päätin etten tyydy vähempään ja että olen vaikka yksin mielummin kuin teen kompromissejä tietyissä jutuissa. Päätöksissä on voimaa, muutaman kuukauden päästä tästä tapasin Hänet. 12 vuotta takana, ja yhä onnellisesti yhdessä. Jos olisin tyytynyt "puolivillaiseen", olisinko silloin löytänyt tätä unelmapakkausta? En usko. Lämpimiä halauksia sinulle.
Ihana. Kiitos.
Voimia ja uskallusta sinulle! Luota omiin tunteisiisi ja kunnioita omaa tahtoasi.
Kiitos Anonyymi kommentistasi!
"Tajusin, että kyllä vain, todellakin ansaitsen rinnalleni ihmisen, joka uskaltaa sitoutua minuun ja suhteeseemme, ja joka osaa näyttää tunteensa. Päätin etten tyydy vähempään ja että olen vaikka yksin mielummin kuin teen kompromissejä tietyissä jutuissa. Päätöksissä on voimaa, muutaman kuukauden päästä tästä tapasin Hänet. 12 vuotta takana, ja yhä onnellisesti yhdessä. Jos olisin tyytynyt "puolivillaiseen", olisinko silloin löytänyt tätä unelmapakkausta? En usko. Lämpimiä halauksia sinulle."
Itsekin olen päättänyt että mitään suurinpiirtein sopivaa en enää huoli, vaan sitoutumista pitää olla. Välillä vaan tahtoo usko loppua, mutta tuollaiset ihanat tositarinat kuin sinun, antavat voimaa ja uskoa, kiitos siitä :)
Laiza, hmmm. Kaikkea hyvää sinulle!
Hanne, kiitos, kyllä se varmaan kantaa, vaikka välillä usko on hieman koetuksella.
Kirsi, voimia! Teillä kuitenkin on jo noin pitkä historia takana. Ehkä hän tarvitsee vähän tilaa? Ja sitten tulee takaisin tai lähtee... Vaikeata on.
Niina, ymmärrän. Mutta silti menneiden kantaminen uuteen on tavallaan niin turha taakka, josta ei ole mitään hyötyä. Onneksi teillä on aikaa, että sinulla on sellainen tunne! :) Minulla ei ollut aikaa ja nyt se on loppu.
milla, kiitos. Kyllä se hyvä varmaan vielä tulee taas, vaikkei tässä muodossa sittenkään.
Katja, kiitos sinulle. Minä uskalsin, toinen ei uskaltanut tai halunnut. Ehkä tilalle tulee jotain muuta, hyvää, toivon.
Yaelian, kiitos! Jonkun ajan päästä tämäkin näyttäytyy varmaan vähän eri valossa.
Mk, viisaita sanoja. Uskon, että yhteisiä pelkoja kaikille. Tämä nyt ei sitten halunnut/uskaltanut. Tai olin hänelle väärä. Tai molempia.
anonyymi, kiitos. En minäkään ole mikään tiskirätti, joka ikuisesti jää odottamaan rakkauden almuja. Siispä odotin, vaadin. Ja se loppui siihen, se oli liikaa. Toivon tapaavani jonkun sellaisen, josta kirjoitat. Tapaan vain ylipäätäänkin mahdottoman vähän ketään ihmisiä täällä korvessa. Kiitos halauksistakin, samoin :).
Fane, kiitos sinulle.
Rita, kiitos! Totta puhut. Niin tein.
avalar, aivan :).
Elämänmakuinen kirjoitus, jotenkin tutun oloinen omasta menneisyydestäni.
Voimia, jaksua ja valoa!
Joskus sitä ollaan hyvän tuolla puolen ja sumussa ei näe edes itseään saati toista. Toivon ja uskon, että sumu hälvenee, ja selkeys saa vallan, ja näky on juuri se mität toivot ja tarvitset !
Syksysi olkoon kaunis. Lämmin halaus sinulle !
"En minäkään ole mikään tiskirätti, joka ikuisesti jää odottamaan rakkauden almuja." Näin just.
Jotenkin tuntuu, että jos jokin on aivan liian hankalaa ja vaatii hulluja ponnisteluja, niin ei sitä ole sitten tarkoitettukaan. Parempaa on tilalle tulossa, usko pois. :)
Halaus sinulle, ja kuulaankauniita syyspäiviä toivottelee Jatta taaksejääneestä minun elämää-blogista. Nykyisin Lampuri blogista Minun Elämää Pientilalla... ;) Uudistumisen tarve. Vaikka mikään ei olekaan muuttunut.
Lähellä luontoa -blogissani tunnustus sinulle! Toivottavasti palaat kirjoittelemaan :)
Huolestuttaa jo minkälaiseen katoamiseen (aito, varteenotettava) tunteenpurkauksesi johtikaan...? Annappa elonmerkkejä itsestäsi!
Itse päätin vastaavassa tilanteessa jättää vanhan ja alkaa elää..
Lähetä kommentti